Käsivarsi Epic 2017 - osa 1

(Jaan tarkemmat reittikuvaukset ja .gpx-tiedostot kunhan ehdin...)

Viimeksi maastopyörävaelsin kolmisen vuotta sitten. Silloin tavoitteena oli ajaa yksi pikkuinen uusi mutta varma reitti kollektiivin tietoon, nauttia Utsjoen takuu-urista ja kohottaa kuntoa ajamalla kohtuudella ja palautumalla hyvin.

Tämän vuoden reissulla tavoitteena oli ajaa enimmäkseen kuumottavan tuntemattomia polkuja ja poluttomuuksia sekä ryynätä oikein kunnolla, niin että väsyttää ja pitkään. Tavoitteet eivät aivan täyttyneet, koska tuntemattomuus kävi liian kuumottavaksi. Mutta kuinka kaikki kävikään...

Yeti pääsi taas asiaan. Vain fuel tank ei oikein toiminut.

Keskiviikko 5.7.2017
matkapäivä

Ihmeen rauhassa olin tehnyt reittisuunnitelman, pakkauksen ja tarpeelliset hankinnat. Kokemusta on , vaikka se ei ole tuoretta. Edellisen reissun perusteella halusin lähinnä lisää mukavuutta ja varmuutta telttailuun, koska telttailu on parasta, joten ostin laadukkaan kevytuntuvatakin ja pakkasin tymäkämmän makuupussin.

Pyöräksi valitsin tietysti uskollisen 29er-takajäykän Yetin, joka on kestänyt kaiken näköistä. Voi miten sitä kaduinkaan.

Ei muuta kuin pyörän päälle ja yöjunaan. Ja heti ensimmäinen takaisku! Hyttikaveriksi sattui klassinen makuuvaunuäijä - valveilla kova puhumaan, unessa kova kuorsaamaan, bonuksena hikiset, rämisevät pierut. Valvovaa ukkoa pakenin tuopposen ääreen, mutta nukkuvaa ukkoa en voinut paeta, vaan valvoin, kärsin ja piirustin isoa muistilappua itselleni: Aina oma hytti.


Torstai 6.7.2017
matkapäivä + Kelottijärvi - Autsasenkursu - Ruossakeron ura - Kalkkoaivi - Hirvasvuopio

Aamiaislukemiseksi maastopyöräkiimaa Lapin Kansasta.

Rovaniemellä aamiainen, +4 ja vesisadetta. Kittilässä +3 ja vesisadetta. Kittilän jälkeen lumi maassa ja räntäsadetta. No tätä haettiin. Olin ainoa matkustaja, ja syy alkoi tuntua ilmeiseltä.

Muoniossa söin maailman pohjoisimman ja paskimman "Thaimaa"-lounaan. Karesuvannon hankinta oli yhtä laadukas: punainen morapuukko, kun erämaa alkoi tuntua liian suurelta minileathermanin veitselle.

Maistuu pahalta mutta syötävä on että jaksaa.

Sitten aurinko alkoi paistaa. Kun Kelottijärven liepeillä hyppäsin bussista, oli jo täydellinen ajosää: kumpupilviä ja raikas tuuli.

Ihan hyvä reitti erämaahan - kunnes päättyy.

Soratie Kelottijärveltä Autsasenkursuun oli hyvärakenteinen, ja kaasuttelin alkureissun innolla ylämäkeen koivupuskien ja tundramaisemien halki. Sitten tuli aika erkaantua ensimmäiselle tuntemattomalle uralle. Ilmakuvien perusteella sen oli määrä erottua hyvin, etenkin suossa, ja kyllähän se erottui, koska suota oli paljon. Ensimmäisen pehmeän mutta ajettavan kilometrin jälkeen päästiin asiaan: ryvin polvia myöten mudassa sykkeet tapissa ja kaduin kaikkea mahdollista, kuten alkureissusta aina.

Tältä se aluksi näytti, mutta suossa rypiessä lopetin kuvaamisen.

Autsasenkursun takana maasto vähitellen koveni taas ajamalla edettävään kuntoon, mutta minkäänlaista ajonautintoa tai luontokokemusta tämä reittivalinta ei tarjonnut. Parista kokeilusta opin, että jos uralta erkani muka kiertämään märän tai varvikkoisen paikan, joutui vielä märempään tai varvikkoisempaan paikkaan.

Pökkylänjoella tauottelin romahtaneella tiekonpyyntikammilla. Siitä pohjoiseen olikin kilometrin suotunkkaus, kunnes maasto alkoi yletä ja ura koheni. Stoarpmavarrin takana ura oli jo varsin ajettavaa, ja maasto sitä mitä pitikin eli puutonta avotunturia, jossa ajatus kantaa yhtä kauas kuin silmä. Tauon ainekset: vettä lähteestä, flapjackia taskusta, aurinkoa naamaan ja tiedostamaton hymy.

Poromiehet ymmärtävät maiseman päälle. Pitää nähdä tokka.

Mutta taakse jäänyttä suota katsoessa tuli mieleen, että onneksi kukaan ei tullut reissulle mukaan, ja onneksi kenenkään ei enää tarvitse tiedustella tätä pätkää. Sillä mitä järkeä on ryynätä läpi tällaisia puskauria? Ei mitään, mutta onhan se pakko tarkistaa ilmakuva maastossa, ja onhan se hauska tietää, että kukaan ei varmasti ole ajanut edennyt siitä maastopyörällä ennemmin.

Ruossakeron sivuitse menee isompi ura, ja kuvittelin että eteneminen helpottuu, mutta ei. Sateet ja myöhäinen kevät olivat pehmittäneet kaiken (vai miehen?), ja ylämäet piti käytännössä ajaa leveää puroa vastavirtaan. Siunailin 28-piikkistä eturatasta, jonka kaverina takana pyöri aivan liian usein 36. Tulisi pitkä päivä.

Ruossakeron tie oli tällaista, eli syystäkin vähän ajettua.

Saitsijärvillä pääsin Kalkkoaivin tielle ja sitä pitkin helposti tuvalle, missä oli tuumailun paikka - jaksaisinko illaksi Lätäsenon varteen? Syömällä, juomalla ja satulassa istumalla kyllä. Huonoilla reitinvalinnoilla en. Mutta niin vain valitsin Kalkkoaivin reunaa kulkevan, kivisen ja mäkisen uran, vaikka paikalliset ajavat Vuontisjärven kautta helpommin. No aivan sama, ajo oli edelleen sitä pehmeäpohjaista, leveää puroa vastavirtaan. Saksalaisten orjat eivät selvästikään jaksaneet tehdä kunnon teitä.

Navddegielasilla tuli vastaan kalastajaporukka, ja juttuhetki antoi uskoa ja energiaa. Mainitsivat Korsajoessa riittävän vettä, ja kyllähän siinä piti kännykkä siirtää perstaskusta reppuun. Muuten hoidin kaikki kahlaukset ja suot normikamppeissa, riisumatta, muuten ei etenemisestä tulisi yhtään mitään normivedelläkään.

Lätäsenon rannassa oli yllättäen kumpuilevaa ja kuivaa mönkijäuraa... joka säännöllisin väliajoin katkesi viidenkymmenen metrin kivikkomutapohjaiseen purokahlaukseen polvia myöten. Aloin olla liian poikki nauttiakseni ajosta. Kaipasin läskipyörää, joka kantaisi pehmeällä pohjalla. Kaipasin täysjoustoa, joka pehmittäisi jatkuvaa kivikkoa. Kaipasin täysjoustoläskiä. Ja perseeni kaipasi tottumusta.

Vanha asuinkenttä vähän ennen Hirvasvuopiota.

Ja juuri silloin tulin Hirvasvuopion autiotuvalle. Peseytyminen kauniissa jokirannassa, kunnon ruokaa, paljon vettä ja makuupussi hyvän patjan päälle. Mutta ei helvetti, hyttysiä. Autiotupien vastine makuuvaunu-ukoille.

Vitun hyttyskatiska.

Perjantai 7.7.2017
Hirvasvuopio - Munnikurkkio - Puittisjoki - Raittijärvi - Poroeno

Aamulla kun olin nukkunut vähän vaikka en tarpeeksi, tajusin että hyttyset tulivat hormista. Olisi pitänyt sulkea vetoluukku. Olisi pitänyt pystyttää se teltta. Kesällä pitää aina nukkua teltassa. Aina. Vaikka olisi kuinka väsynyt ja autiotupa olisi tyhjä.

Söin mysliä, join pahaa pikakahvia, rasvasin jäykkäperän sekä sen pahoinpitelemän perseeni huolella ja lähdin Lätäsenon rantaa pohjoiseen. Sää oli loistava ja ura säännöllinen: kaksisataa metriä hyvää ja viisikymmentä metriä suota. Sitten vastaan tuli Toriseno, ja sehän on niin iso ja vuolas, että sen yli on katsottu tarpeelliseksi rakentaa riippusilta. Harmi vain että siltaa ei ole katsottu tarpeelliseksi pitää kunnossa. Kyltti kielsi ylittämästä, sulkukettinki antoi kiellolle pontta, ja pikainen vilkaisu kertoi syyn. Neljän metrin välein metalliset poikkituet, niiden päällä hapertuneet kakkosneloset eikä muuta, ja keskellä siltaa lankkuja poikki.

Oman elämäni Indiana Jonesina taluttelin kuitenkin pyörän yli. Huijasin itseäni muka varmistamalla toisella kädellä kaidevaijerista.

Kuljin tästä läpi.

Sillan rappio johtuu siitä, että Munnikurkkion rajavartioasema on lopetettu. Kävin toteamassa, että päärakennukset tosiaan on poltettu ja sauna tosiaan lukittu. Mutta olihan se tienoo hienoa hiekkatievaa, jopa niin että pyörä upposi uralla ja kaipasin taas läskiä.

Munnilta jatkoin itään kohti Raittijärveä. Väli on suosittu kelkkareitti, mutta kesäisin sitä ei kulje juuri kukaan. Pyöräilykelpoisuudesta ainoa vihje oli maastopyörävaeltajapioneeri Zarnin vihjailu suosta, varvikosta ja siitä ettei ole mitään mukavaa muisteltavaa, ja sekin vihje on jo aikoja sitten hukkunut internetin sedimentteihin.

Munnilta Raittijärvelle alkaa lupaavasti...

Ura alkoi vauhdikkaana ja kovapohjaisena, mutta Ahkajoella piti hetki miettiä. Karttaan oli merkitty silta, ja aivan oikein, olihan siinä silta, mutta keskellä jokea pitkittäin. Tähän mennessä vuolain ja syvin kahlaus, noin reiteen asti.

...mutta Ahkajoella tie kääntyy poikittain...

Ja sitten tunkkasin suota ja varvikkoa viisi kilometriä. Sen jälkeen pystyin ajoittain ajamaan 28-36:lla Ahkajohkan seuraavaan ylitykseen asti. Sen jälkeen pystyin ajoittain ajamaan mönkijäuraa myös 28-32:lla, ja löysin jopa muutamia polunpätkiä pääuran viereisiltä hiekkatievoilta. Eli on se väli edettävissä vaikkei ajettavissa. Moni siitä on pyörällä tullut, ja kuivana kesänä läskipyörällä matka saattaa edetä sujuvastikin.

...ja sitten totuus paljastuu. Tätä ja huonompaa.

Puittisjoen porokämpillä söin pussilounaan, ja sieltä jo menikin heikko ura Raittijärven kylätielle. Sanotaan että Raittijärvi on Suomen ainoa tietön ympäri vuoden asuttu kylä, ja se on ihan totta, koska sinne vie 35 kilometriä pitkä, kivinen, vain osaksi pitkostettu, erittäin vaativa ajoura, jonka lopussa on vielä syvä, kaksiosainen, vuolas ja isokivinen kahlaamo. Siitä ne mönkijällä ajavat, joten siitä minäkin menin pyörän kanssa, mutta taas piti siirtää kännykkä taskusta turvaan.

Rantauduin asutun mökin saunarantaan, jossa vanhaisäntä emäntineen oli pyykkiä pesemässä. Kummastelivat hetken 1) ihmistä 2) kahlaamista 3) pyörää, mutta oli leppoisa tunnelma. Kun rupesin kyselemään neuvoa Poroenon kahlauksesta, kävivät herättämässä nuoremman miehen päiväunilta.

Tämä olikin viisaan ja leppoisan sorttinen ikätoveri, joka antoi varovaiset neuvot ilmakuvasta näkyvään kahlaamoriuttaan: "Kyllä siitä tieten pääsee, mutta nyt voipi olla varsin vaikiaa, sinun pitääpi itte käydä kattomassa, kun olemma eri veden äärellä nyt." Kertoi myös, että käyttämättömäksi jäänyt mönkijävene harjun päässä oli raskas kääntää ja airoton.

Siinä lompolon rannalla, paikallisten kanssa turistessa Raittijärvi tuntui paikalta, jossa ei voi olla kiire. Kaikki pitää tehdä luonnon ehdoilla. Mutta vähitellen tomistauduin taas ajamaan: mäkeä ylös ja sitten riemusta kiljuen mäkeä alas. Oli toistaiseksi parasta ajonautintoa, ja hyvä jalka.

Alas Poroenon laajaan laaksoon.

Ja se Poroharju ja Poroeno: Kymmeniä kilometrejä pitkä soraharjanne piirtyy halki loputtoman tundramaiseman. On järviä, soita, koivupuskia ja kirkasvetinen, parisataa metriä leveä Poroeno nivoineen ja suvantoineen. Pohjoisen horisontissa Käsivarren suurtunturit, lumipeitteisinä.

Kun laskin harjulta alas jokirantaan ja kahlaamolle, oli ilmeistä, että yli ei pääsisi. Ilmakuvissa näkyi kivinen kynnys, nyt näkyi valtava vesimassa. Kävin ilman pyörää kokeilemassa, ja kun virta alkoi painaa navasta kumoon kolmasosan kohdalla, käännyin takaisin.

Tästä ajetaan normaalivedellä mönkijällä. Nyt kovin vuolas ja syvä.

Jatkoin harjun päähän mönkijävenettä katsomaan. Ylhäällä oli juuri niin kiva ajaa kuin olin ajatellut, mutta vene oli juuri niin painava kuin isäntä kertoi. En olisi pärjännyt sillä vesillä. Katselin aikani turkoosia vesimassaa, houkuttelevaa harjua ja uljasta maisemaa. Sitten päätin jäädä yöksi iloitsemaan siitä, että olen päässyt maastoon, joka on tarpeeksi kesytöntä muuttaakseen suunnitelmat.

Näin ihanaa on maastopyöräily Poroharjun päällä...

...ja tuolla se ihanuus jatkuisi kymmeniä kilometrejä!

Leiripaikka oli ehkä paras ikinä, samoin sää. Teltassa ei ollut hyttysiä, mutta nukuin huonosti ylirasituksen takia.

En tietenkään osaa kuvata avaruutta.

Jatkuu.

Käsivarsi Epic 2017?

Keskiviikkona yöjunaan ja torstaina olen jo polun päässä Kelottijärvellä. Olisi eeppinen maastopyörävaellus vain ajamista vailla.

Kevättalvella jo kaavailin viikkokaudet ns. eeppistä lenkkiä Käsivarteen ja Reisadaleniin. Eeppisyys tarkoittaa maastopyörävaelluksen yhteydessä suotunkkausta ja vaivaiskoivupusikkoa ja viistorinnesingletrackiä ja soraharjuvuoristorataa, jalat ja perse märkinä koko ajan. Mutta helkkari, Lapin loivasti kumpuilevat mönkijäurat on niin nähty, takana on kuitenkin reilusti mtb-vaelluksia.

Suurta osaa tästä lenkistä ei ole kunnolla tiedusteltu, mutta Retkikartan ja Karttapaikan ilmakuvien perusteella kyllä siitä jälki menee. Ainakin on mennyt. Ainakin enimmäkseen.

Reisadalenin pohja on tietysti asia erikseen, mutta ei siellä ole kuin yhdessä kohtaa vaijerilla avustettu jyrkänne. Kävelijät ovat kehuneet helppokulkuiseksi...

Näin sen pitäisi mennä:

Junalla Rovaniemelle, bussilla Kilpisjärventietä Karesuvannon ohi Kelottijärvelle.

Kelottijärveltä Autsasenkursuun tietä. Tieltä polkua kursun pohjoispuolelle. Sieltä saksalaisten huoltouraa itään ja pohjoiseen Stoarpmavarrille, katkeaa hetkeksi. Siitä Kalkkoaivintien eteläiselle haaralle (Ruossakero). Saitsikuru, isoa uraa Kalkkoaiville, Lätäsenon varteen, Hirvasvuopioon ja Munnikurkkioon.

Munnikurkkiosta Runkkatievan kautta länteen vievälle uralle, melko ok Cukcoaiville asti. Cukcoaivin kohdalla ilmakuvien perusteella ura siirtyy soiden takia Ahkajohkan ja Buoiddesjohkan pohjoispuolelle ja nousee sitten Jeageloaiville ja suuntaa kohti Raittijärveä kunnes katoaa tunturissa, ja jatkuu sitten Jeageloaivin luoteispuolen harjua Raittijärvelle.

Raittijärveltä pohjoiseen Poroharjun päällä kulkevaa polkua tai viereistä uraa. Poroenon yli kahlaamosta ja edelleen harjua pitkin Sallojavrille. Kolmen kilometrin huono tunkkaus Valtijoen harjupolulle, sitä pohjoiseen, katkonainen polku. Ennen Kobmajoen autiotupaa vähän matkaa hiekkatievatunkkausta.

Kobmajoelta ja Somasjärveltä Kalottireittiä Coalbmevaggiin, sitten Sappenin uralle (helpompi laskea Reisadaleniin) ja Reisadalenin tielle. Tietä pitkin ruokatäydennys Storslettin kaupassa, sitten Reisadalenia etelään, Kalottireittiä. Maastollisesti pitäisi olla parempaa kuin jokilaaksot yleensä.

Sitten Kalottireittiä ylös tunturiin ja soille ja Kautokeinoon. Mahdollisuus oikoreittiin tietä. Ruokatäydennys. Kautokeinosta tuttua reittiä: tietä etelään Galanitoon ja edelleen Favrrosjohkaan, tunkkaus Härkäjärvelle Suomeen, Syväjärvi, Lavivaara ja Karesuvanto.

Aikaa kulunee viikkokausi, kilometrejä tulee reilut neljäsataa.

Saapa nähdä miten pysyn reitillä ja paljonko pitää improvisoida. Movescountilla on helppo piirtää reittejä, ne kun automaattisesti syntyvät teitä, polkuja ja heatmapin jälkiä pitkin. Movescountin omat kartat eivät ole kummoisia, mutta Karttapaikan etäisyysmittauksella puolestaan voi piirustaa jälkeä ilmakuvan päälle ja siirtää sen .gpx-muodossa Movescountiin ja siitä edelleen Ambit3:een.

Tarakat ja lokasuojat - voi helvetti

Hiki valui norona selkää pitkin persvakoon, kun asensin puolison krossariin tarakkaa ja lokasuojia. Juu asennettava ne on, jos meinaa Saariston rengastielle soittohommiin ja lainaa pyörän kaverille, jonka iho ei pidä vettä. Mutta on se vaan perseestä, meinaan tarakan ja lokasuojien asentaminen.

Ennen kuin persvako täyttyi, ennätin muotoilla muutaman maksiimin:

1. Jos käsillä on renkaat, lokasuojat, tarakka ja jarrut, niistä voi käsillä olevaan polkupyörään asentaa ongelmitta yhden.
2. Jos asentaa ongelmattoman objektin lisäksi muita, ongelmien määrä on objektien määrä potenssiin objektien määrä.*
3. Jos pyörässä on tarakan tai lokasuojan kiinnikkeelle reikä oikealla kohdalla, se on 90 astetta väärässä kulmassa.
4. Jos tarakan tai lokasuojan kiinnitysreiässä on kierteet, ne joko jumittavat tai korkkaavat.
5. Jos kiinnitysreiän kierteet eivät jumita, ruuvi putoaa retkellä ja on harvinaista mallia.
6. Jos kiinnitysreiän kierteet eivät korkkaa, ruuvaaminen on mahdotonta rungon, jarrun, tarakan ja lokasuojan yhdessä muodostaman esteen takia.
7. Jos tarakan tai lokasuojan kiinnitysreiässä ei ole kierteitä, joko ruuvaaminen tai mutterin pitäminen paikoillaan on mahdotonta rungon, jarrun, tarakan ja lokasuojan yhdessä muodostaman esteen takia.
8. Jos rungon, tarakan, lokasuojien, jarrujen ja renkaiden yhdistelmä ei rämise, se hinkkaa.
9. Jos pyörän etupäässä rämisee, takapäässä hinkkaa, tai toisin päin, tai molempia.
10. Jos renkaat, lokasuojat, tarakat ja jarrut sopivat ongelmitta eivätkä rämise tai hinkkaa, laukut eivät sovi ongelmitta tai rämisevät tai hinkkaavat.

* Renkaiden ja lokasuojien asentamiseksi pitää ratkoa neljä ongelmaa; renkaiden, lokasuojien ja tarakan asentamiseksi 27 ongelmaa; renkaiden, lokasuojien, tarakan ja jarrujen asentamiseksi 256 ongelmaa.

Oi ihana Äänekoski (ja Suolahti)!

Viime ajat minä ressukka olen joutunut lusimaan anoppilassa, vaan eipä hätää mitään! Suolahden ja Äänekosken viisaat kunnanisät ovat nimittäin katsoneet tarpeelliseksi huolehtia kuntalaisista tarjoamalla heille oivallisia ulkoliikuntamahdollisuuksia.

Laulavan mörön polku on viisitoista kilometriä vaihtelevaa, rytmikästä ja enimmältään hekumallista maastopyöräiltävää. Täällä umpeen metsittyneiden maastourien seudulla pitää oikein kypärää nostaa niille, jotka ovat osanneet linjata niin jatkuvan, luonnollisen ja kovapohjaisen polun niin vähillä siirtymillä. Matkan varrella on kaksi nuotiopaikkaa ja kaksi lähdettä (!!). Paikalliset käyttävät polkua varsin paljon, ja se tuntuisi paranevan vuosien saatossa.

Mörköpolun voi kaahata tunnissa, mutta enempäänkin tutkimiseen on mahdollisuuksia, kun käy katsomassa yhdyspolut ja Kaakkovuoren näköalatornin. Laulumäen ympäri kulkevaa lisälenkkiä en voi suositella, vaikka olen senkin könynnyt pari kertaa pyörän kanssa läpi. Siellä on portaita, jyrkänteitä ja jopa Bemarilla ajokelvottomia mäkiä.

Mörköpolkua olen ajanut jo vuosikaudet, mutta Äänemäen maastopyöräreitit ovat minulle tämän kesän uutuus. Sain vinkin paikalliselta maastopyöräilijältä, kun pysähdyimme haastelemaan Mörköpolun Väliharjulla.

Jyps on yhdessä Äänekosken kaupungin kanssa linjannut, aukonut ja merkannut Äänemäen ympäri melkein kaksikymmentä kilometriä ihan oikeaa maastopyöräpolkua. Sininen lenkki on smuuttia kaahailtavaa mutta aika ei tule pitkäksi: alamäissä on vauhtia ja polussa mutkia aivan riittävästi. Kaupanpäälliseksi kannattaa ajaa Pakokankaan lisälenkki - harvoin pääsee tykittämään niin hauskaa neulaspolkua loivaan alamäkeen.

Alkulämpöjen jälkeen seuraa tietysti punainen lenkki, joka on osittain sama kuin sininen, mutta höystettynä kunnon jumppapoluilla, maukkailla singletrack-nousuilla ja parilla teknisellä kikkakohdalla. Se on erittäin hupaisaa ajettavaa ja kaipaisi vain pari bermiä, että hymy yltäisi korviin asti.

Sitten on musta lenkki. Se on vielä pikkuisen kesken, vaikka vaivaa on kyllä jo nähty. On rakennettu jalkapallon kokoisista murkuloista pehmeämuotoinen mutta hupaisa kivipuutarha. On heitetty moton telamattoa tasapainoteltavaksi. On tehty kaksi vauhdikasta pikkuhyppyriä.

Mutta ennen kaikkea on linjattu umpimetsään ja hakkuuaukeille paljon uutta polkua. Sitä vain on ajettu vielä niin vähän, että pohja on pehmeä eli hidas, enkä ole varma vauhdittuuko se koskaan, sen verran röykkyistä on maasto etenkin Äänemäen huipulle noustessa. Eipä siinä, mustan reitin tarkoituksena on haastaa, ja muutamassa teknisessä mäentöytäreessä minä ja Bemari etenimme tismalleen taitojen rajalla, niin että moni paikka tuotti aitoa onnistumisen iloa, mutta monta jäi odottamaan ensi kertaa, jos vaikka selviäisi ilman jalkakosketuksia.

Jotenkin sydäntä lämmittää että tämä minun lajini, maastopyöräily, on kehittynyt, jopa Suomessa. On tehty taidolla ja intohimolla ratoja, ja ne myös löytyvät, koska on Strava-jälkiä ja lämpökarttoja - eli maastopyöräilijöitä.

Toivottavasti anopinkin sydäntä lämmittää, että aiempaa suuremmalla innolla suuntaan tänne Äänekoskelle.

Ai niin, vielä pitää mainita että Äänemäen radoilta näkyy oikein komeasti se uusi, valtava biotuotetehdas, joka jauhaa seudun metsää vauraudeksi. Onneksi se ei juuri haise.

Laajavuori XCM - voitto mutta mitä nyt?

Satuttiin olemaan viikonlopulla Keski-Suomessa vaimon kanssa ja lapsellekin löytyi sijoituspaikka, joten pakkohan se oli mennä ajamaan martta-cupin klassikko Jyväskylän Laajavuoreen. Olen ajanut sen pari kertaa ja inhoan sitä: Mennään kärrypolkuja ja latupohjia ylös ja alas ja välissä kruisitaan liian pitkään hiekkateitä ja ulkoiluväyliä. Rehellistä metsäpolkua on alle kymmenesosa.

No mitäs, kaikki ajetaan mitä eteen tulee. Oli vieläpä hyvä sää ja radan legendaariset kurakot siedettäviä.

Alussa. Imekää kuraa.

Alun loivassa siirtymänousussa jo hoksasin, että ykkösryhmän mukaan ei taaskaan ole asiaa, etenkin kun Perttu Pärssinen himmaili alkulaskuissa tukkeena, mitä lie miekkonen miettinyt. Kakkosryhmä kuitenkin tarjotteli minulle kärkipaikkaa. Ryhmä näytti suurelta ja imi rengasta halukkaasti, joten palastelin sitä nousuissa laittamalla jalat pyörimään. Syke ei millään meinannut nousta punaiselle, joten ajattelin olevani turvassa, vaikka kisasta tulisi pitkä. Vähänpä minä ymmärsin.

Mäkien tikkaaminen kuitenkin puri - kierroksen lopulla seurana oli enää Iiro Sairanen ja jojossa sitkeästi roikkuva Kalle Kauppinen. Sillä porukalla ajettiin koko kisa. Sairanen veti tasamaat, koska on kova vetämään tasamaat. Minä vedin nousut, koska vielä toisella kierroksella olin kova vetämään nousut.

Sairanen se siellä takana pinnistää.

Kolmannella kierroksella en enää ollut. Meno meillä kaikilla hiipui selviytymiseksi. Kierrosaikojen karua kertomaa: 1.02, 1.04, 1.07. Vertaa Aki Korpelan 3 x 1.06. Onneksi pystyin estämään totaalisippauksen syömällä geelit etupainotteisesti. Toiseksi viimeinen putosi hampaista polulle, ja se oli pakko pysähtyä nostamaan kun jalat kaapivat jo laarinpohjaa. Onneksi kumppanit kohteliaasti odottelivat, vai vedinkö itse alamäkeen eron kiinni, en tiedä.

Kolmannen kierroksen lopun pikku polkupätkällä Sairanen ei nauttinut olostaan, ja ennen jyrkkää ässämäkeä hän vieläpä pudotti pullon. En huomannut, joten en osannut odotella. Siitä sain pikku kaulan, vaikka en uskaltanut vetää ässämäkeä täysillä kramppien pelossa. Mutta jäljellä oli niin paljon tasamaata, että Sairanen tuli kantaan ja ryhtyi reippaana miehenä vetohommiin.

Oma moottorini leikkasi säälittävästi kiinni aivan lopun ulkoiluväyläylämäessä. Olisi pitänyt purra hammasta ja sietää enemmän kipua, mutta kovuutta puuttui taas. Kauppinenkin löytyi jojostaan rinnalle ja ohi, ja melkein hinasi minut Sairasen kantaan. Muttei ihan.

No mitäs, M40-sarjan voitto heltisi, ensimmäinen marttakisoissa. Onhan se helvetin hienoa olla siinä keskimmäisellä korokkeella, etenkin kun martta-cupit eivät ole mitään kyläkisoja.

Hetki ennen kuin Korpelan nostaman käden mukana nousi paita ja napa näkyi.

Mutta olo oli pitkään huono, ja huonommaksi muuttui kun katselin käppyröitä. Keskisyke 160 kun se vastaavissa on ollut lähemmäs 170. EPOC todella alhainen ja vieläpä laski kuin lehmän häntä ensimmäisen kierroksen jälkeen.

Kyllä minä merkit tunnen. On tullut kisattua pikkuisen liikaa. Nyt on vuorossa lepoa ja kontrolloitua treeniä, painotuksena lihaskestävyys ja peruskunto. Mutta eipähän ole tarjolla kisojakaan mihin ehtisin, ennen elokuuta.

Jotain positiivista: Säädin Bemarin ennätyslöysäksi, ja se oli edelleen hyvä - lipui polut sulavasti muttei pogonnut ylämäissä. Pyörän myötä oma ajotekniikkakin on muuttunut totaalisesti - ennen runttasin mäet putkelta, nykyään tikkaan niin helvetisti penkistä, ja jalat kiittää.

Treenikisan makua

Tiistaina kello 16 väsytti, joten sulloin Etymoticit korviin, hain Spotifysta Svjatoslav Richerin soittamat Das Wohltemperierte Klavierit, kävin pötkölleen ja laitoin simmut kiinni. Tuntia myöhemmin heräsin tietoisuuteen siitä, että olisi Bianchi-cupia tarjolla Kirkkonummella.

Päikkärien otto sulkee oman moottorini moneksi tunniksi. Automatkalla ei tuntunut siltä, että kohta pitäisi ajaa kilpaa, eikä vielä sittenkään kun kapusin vesitornin juurelle ilmoittautumaan. Onneksi tutustumiskierroksella ensimmäinen alamäki laittoi kropan hälytystilaan - tukki tuli yllättäen, sitä edelsi varsin irtonainen jarrutuspaikka, ja sitten olikin Bemari poikittain ja ohjaamo täynnä käsiä.

Eipä siinä, tiedotuksessa Vesitorninmäen rataa mainostettiin kolmella vauhdikkaalla laskulla. Harmi että ilmeisesti erehdyksessä mukaan oli eksynyt muutama nousu. Kaikkiaan tarjolla oli kuusi kertaa puolitoista kilometriä kovapohjaista, semiteknistä polkua, jossa ei ollut hetkeäkään tasaista eikä ainuttakaan juomapaikkaa. Aika kuluisi rattoisasti! Parasta näissä Bianchi-cupin maastopuuhissa on se, että radat ovat omanlaisiaan.

Ainoa vaan, että paikalle oli vaivautunut lähinnä kolme- ja nelikymppisiä ukkoja, eikä meitäkään liiaksi asti. Alkukauden maastokisaruuhka oli syönyt fiksuimmilta ajokoirilta menohalut, ja harrastajat puolestaan eivät ikinä löydä paikalle.

Lähtö tiukkaan ylämäkeen ei ole bravuurini, ja nytkin yritin 110:n kadenssilla tikata penkistä perässä, kun isompijalkaiset runttasivat wattia kampeen. Alamäessä kuittasin ensimmäisen, hetkeä myöhemmin toisen, ja sitten sainkin keskittyä väijymään Panu Vainion helakanpunaista pyörää, jonka kanssa Vainio oli ensimmäisessä alamäessä esittänyt taiteellisesti intensiivisen pas de deux'n teemasta klossi irti.

Kuittasin Panun toisen kierroksen loppumäessä vetämällä sykkeet ja kadenssin tappiin, minkä jälkeen yritin juoda. Harmi ettei kuvaaja sattunut paikalle ikuistamaan kakomista.

Eka kierroksella karkuun.

Sitten katosi fiilis. Kroppa oli Kuusankosken jäljiltä tiltissä, joten terävyys puuttui ja sen mukana kaasuttelun ilo. Jyystin dieselillä ja yritin pitää polkuajon smuuttina, ja matka kyllä eteni, mutta fyysisesti homma tuntui samalta kuin trainerin päällä. Henkisesti oli hauskempaa, koska koko ajan piti komentaa pyörää ja lisäksi opetella ajamaan yksi jyrkkä töytäre niin ettei takapyörä lipsu. Kyllä meinaan nolotti joutua kolmesti juoksuhommiin.

Yllättävän kisainen on Bemarin ajoasento näillä säädöillä.

Saapa nyt nähdä, miten kunto kehittyy. Rohkeasti ajattelin vielä kerätä palautumisvelkaa ensi viikon alkuun ja sitten herkistellä hetken Laajavuoren marttakisaa varten. Kroppa sanoo, että pitäisi treenata eikä kisata.

Taktiikka - sitä ei ole (Kuusankoski MTB)

Maantiellä peesaillaan. Ilmanvastus tuo ajoon taktisia hienouksia, jotka tekevät maantiepyöräilystä mukavaa tv-ohjelmaa, ja kuulemma myös kivaa kokea, kun ajetaan joukkueella.

Maastopyöräilyssä ei peesailla, joten siinä ei juuri ole taktiikkaa, etenkään kärkiryhmän takaisessa hulttiojoukossa, jossa itse ajelen. Pidän maastopyöräilystä silti, tai siksi.

Tässä selostus niistä taktisista päätöksistä, joita tein tai olin tekemättä Kuusankoski MTB:ssä helatorstaina.

Lähdössä asetuin kakkosriviin, koska se on minun paikkani. Päätin pysyä evokkien peesissä starttiluupin tiepätkän loppuun vaikka syke sanoisi mitä.

Kun puikattiin kärrypolulle, ohitin Akilleksen 18-junnun röyhkeästi sisäkurvista, koska hän jätti oven auki ja oli minua hitaampi. Hyvä päätös.

Starttiluupin polkupätkällä pari keltapaitaa hidasti minua ja IU:n Tossavaista, mutta ei ollut tilaa ohittaa. Luupin lopussa alkoi asvaltti ja sanoin Tossavaiselle, että mennään. Sitten mentiin. Kärkikuusikko oli mennyt jo aiemmin, ja siihen vauhtiin ryhtyminen olisi ollut taktisesti tyhmää, joten tuskin menetimme mitään.

Tossavaista oli hyvä peesailla tasaisella, mutta poluilla hän oli hitaampi etenkin alamäessä. Syke ei ollut tapissa, minkä takia puikkasin ensimmäisen täyden kierroksen alkupuolella hänen edelleen, otin pikku kaulan ja jatkoin hiekkatiepätkällä kaahausta. Menetin peesiavun loppukierroksen hiekkateille mutta sain ajaa polut omaa vauhtia. En tiedä saavutinko mitään.

Ensimmäisen kierroksen ylämäessä Utkin tuli takaa kuin bussi Hämeentiellä. En tehnyt taktista päätöstä vaan annoin hänen mennä.

Sen jälkeen ainoa huvitus ensiluokkaisen polun lisäksi oli Jari Heinikaisen selkä, joka näkyi polkupätkien jälkeen 20 m päässä ja tiepätkien jälkeen 50 m päässä. Periaatteessa ajoin hänen kanssaan kilpaa, koska olemme ukkosarjassa molemmat, mutta käytännössä olin hämmentynyt, koska yleensä hän on pieksänyt minua minuuttikaupalla. Siksi en uskaltanut väkisin repiä imuun, vaikka ehkä olisi ollut varaakin. Ajoin omaa ajoa, ja se oli viisas päätös.

Heinikainen oli ajanut yhden (!) jalan altaan alun höntyilyssä ja taisi pitkästyä kituessaan selvää kisaa maaliin. Toisen kierroksen loppupuolella hän himmasi sen verran, että sai minusta juttukaverin. Tässä vaiheessa olisi ollut taktista vain kruisia Heinikaisen imussa, mutta arvelin, että hän kyllästyisi sellaiseen ja pudottaisi minut jossain hiekkatieylämäessä, etenkin kun en oikein jaksanut edes jutella. Parasta siis ajaa sopuisasti yhdessä.

Nythän on niin, että jos ei aja voitosta, syyllistyy epäurheilijamaiseen käytökseen ja saa UCI:ltä 200 Sveitsin frangia sakkoa. Tämän takia jouduin puntaroimaan asiaa, ja arvelin että paras sauma voittoon olisi Heinikaisen rengasrikko tai kömpelöinti. Siksi laitoin muutamalla alamäkivoittoisella polkupätkällä kevyesti kaasua. Parin hypyn ja yhden juurakon vauhtimäessä sainkin parikymmentä metriä eroa, mutta mitäpä minä narujalka sillä.

Jossain vaiheessa Heinikainen kysyi "Onko pitkästi taakke?", ja kun vastasin että "Ei oo näkyny", jäljellä olikin enää polusta nauttimista. Aika kului rattoisasti, syke laski ja sitten hävisin loppukirin asvaltilla ylämäkeen. Henkistä kanttia noin sata prosenttia lisää, niin ehkä voin ryhtyä edes suunnittelemaan voittamista.

Että sellaista on taktinen peli marttakisoissa.

Kuusankoski MTB oli muuten loisteliaasti järjestetty tapahtuma. Alueen parhaat mahdolliset polut rytmikkäästi aseteltuina, toimiva kisakeskus, sauna, uima-allas, asiallinen ruoka ja hyvä meininki. Puhumattakaan siitä että sain palkinnoksi kanisterillisen pyöräshampoota (laimennus 1/10, riittää siis ikuisesti), jalkapumpun (toinen tänä keväänä mutta edelleen tarpeeseen), Kouvolan lakritsia (todella hyvää) ja ruislimpun (siivuina pakkasessa, koska lakujen jälkeen ei jaksanut enää).

Syntymäpäivälahjapolkua

Vaimon syntymäpäivä sattui tiistaiksi, ja koska olen tunneälykäs ja rakastava mies, päätin antaa lahjaksi Bianchi-cupia - mikäs sen mukavampaa kuin kruisailla harjoituskisaa pitkin Järvenpään lähiömetsiä.

Vähänpä tiesin siitä, millaisen uran jäpyläiset ovat kuusikkoonsa kyntäneet. Ensimmäiset kaksikymmentä metriä oli hämäyksen vuoksi sorastettu, mutta sitten alkoi keskeytyksetön kokovartalojumppa, joka on mahdollinen vain pienipiirteisessä suomalaismetsässä. Juurta, kiveä ja mättäitä sekaisin ja päällekkäin, välissä renkaanmentäviä monttuja, ja ettei vauhti vaan pääsisi yltymään, tukit oli jätetty enimmältään sahailematta.

#waterproofsport

Vaimolla on edelleen 26-tuumainen takajäykkä. Voi sentään. Pitää olla kiitollinen, että hän otti minun ja jäpyläisten syntymäpäivälahjan pokalla vastaan, eikä tarjonnut esimerkiksi avokämmentä. Parasta syntymäpäivälahjassa oli se, että vaimo pysyi ehjänä, ja se että minulla oli toinen, onnistuneempi lahja.

Itsehän vietän vähäisen polkuaikani 130-millisessä 29-kiikkustuolissa, joten minulle jäpyläisten rata kyllä kelpasi. Pikkuisen löysemmäksi olisi vielä pitänyt Bemaria säätää, niin olisi ollut hupaisaa soudella pitkin metsänpohjan ristiaallokkoa.

Jäpyläiset kertoivat käyneensä fiilistelemässä Eltsun Bianchi-cupin puistomaisemia ja ajelleensa monesti Korson Vierumäen lenkuraa. Muun muassa niistä oli virinnyt into omaan rataan, ja Järvenpään kauniin kaupungin kanssa oli saatu diili aikaiseksi maankäytöstä, sorasta ja muusta. Tällaiselle toimeliaisuudelle annan kaiken tunnustuksen! XCO-ratojen kilpavarustelu saa minun puolestani yltyä entisestään!

Mutta ei saakeli, vaikka se Terholan metsäpohja on kivistä ja mättäistä, kyllä siihen silti olisi voinut linjata rytmikkäämmän radan. Kolmen kilometrin kokovartalojumppa opettaa ajotekniikkaa ja tekee alaselästä terästä, mutta kisahommissa mieli pysyy virkeämpänä, jos ajoittain saa kelattua vauhtia sen verran, että tuuli tarttuu tukkaan. Saa siinä soraa lapioida ja laituria rakentaa, jos Terholassa haluaa tarjota riittävästi liike-energiaa esimerkiksi hyndään.

#waterproofsport

Ettei menisi känisemiseksi, siteeraan itseäni parempien pyöräilijöiden naamakirjapalautteita:

"Kiitokset loistavasti järjestetystä kisasta! Hienoa että tällainen rata on tehty, huomasi kyllä että vaivaa on nähty ja talkootunteja ei ole säästetty. Valmiit radat helpottavat aina harrastuksen aloittamista ja ovat hyviä harjoittelupaikkoja junioreille."

"Reitti oli mielestäni hyvä, joskin hieman yksitoikkoinen, mutta tuolle alueelle ei varmaan oikein saa sitä vaihtelua tuon enempää? Junnuille ja mikseipä myös aikuisillekin toisaalta aivan loistavan hyvä pätkä tekniikkatreenejä varten, saa lyhyellä pätkällä helposti paljon toistoja."

Niin että turhaan valitin - varmasti sitä rataa voi lujempaakin ajaa, kun opettelee. Itse ajoin maksimivauhtia, mikä tällä kertaa riitti vain nelikymppisten kakkossijaan, koska Visuri mokoma tunki elitestä kiusaamaan ukkoja.

Lisäksi onnistuin alkukierroksella häiriköimään oman seuran 18-junnua hyväksi havaitulla mutta uhrimieltä vaativalla kikkakuutosella. Pyysin tietä kuin minulla olisi kovakin vauhti, ja kun junnu kohteliaasti väisti, kaatua rojahdin hänen eteensä polulle. Hahhaa, siinäpähän oppi kannattaako ukoille antaa tietä!

Kohtuuden rajat

Jos ajaisin maastopyörää mieleni mukaan, tämän viikon ohjelmassa olisi:
- ti Bianchi-cup Järvenpäässä
- to Kuusankoski MTB, maraton
- la Aulanko MTB, maraton
- su Peurunka XCM, maraton.

Kaikki kiinnostavat, koska en ole ennen ajanut, ja olisi kiva sää ja kiva pyörä.

Periaatteessa anoppi on hoitamassa lasta ja vaimo töissä, joten mikäpä ettei. Paitsi että urheilukello on jo pitkään mutissut jotain todella erikoista jäljellä olevasta palautumisajasta, ja kroppa komppaa pienillä reisituntemuksilla.

Ajattelen että tämä vuosi, tämä kevät on poikkeus. En aja maastopyörää mieleni mukaan, vaan tavoitteellisesti. Koska tavoitteellisuus alkaa ihan kohtsillään vituttaa, olen päättänyt että kesäkuussa laitan Bemariin hissitolpan ja ryhdyn kruisailemaan.

Sitä odotellessa jätän Peurungan välistä...

Pykälää paremmin

Se tunne kun kruisailee kivassa letkassa melkein nenähengitellen ja tajuaa että toinen klossi on irtoamassa. Istuu sitten penkalle ruuvailemaan, ja senhän tietää että klossien ruuvinreiät ovat täynnä kaikenlaista. Hei hei, letka.

Se tunne kun ajaa laikka punaisena letkaa takaa ja ketju katkeaa. Istuu sitten penkalle kaivelemaan ketjutyökalua ja pikaliitintä vetskaritaskusta, ja senhän tietää että kettinki on aina vitun sykkyrällä. Hei hei, toinenkin letka.

Evocin tuotteita markkinoivat tahot ajattivat siis tänään Rajamäellä maastopyörämaratonin, ja etukäteen minua jännitti. Viime kesänä aloin pelätä marttakisoja, koska yritin ajaa niitä vanhalla vauhdilla peräti puolitoista kappaletta ja katkeilin pahasti. Tämän kevään sitkeä trainerinrääkkäys, huono nukkuminen, pitkäjalkainen hipopyörä ja pitkien lenkkien puute on minulle uusi yhdistelmä, ja jännitti nähdä, miten se vaikuttaa vauhtiin.

Nyt tiedän että yhdistelmä on vaikuttanut vauhtiin suotuisasti, tai ainakin oloon. Tuntui tietysti pahalta mutta hyvällä tavalla. Alussa sykkeet olivat tapissa mutta se johtui huonosta lämmittelystä ja rynkyttävästä ajosta. Keskisyke jäi alhaiseksi mutta se johtui kofeiinin puutteesta. Kierrosajat olivat tasaiset, pystyin ajamaan kilpaa, en jäänyt missään kohtaa pahasti tukkeeksi, en katkennut.

Kuvasta kiitos Tarja Kivirinnalle.

Edellä mainitut vastoinkäymiset antavat sitä paitsi mukavaa jossiteltavaa. Alussa olin ihan uudenlaisessa letkassa, jonka kaikkia kuskeja en tuntenut. Voisi sanoa, että kuntotasoni on noussut pykälällä. Teknisten murheiden jälkeenkin pystyin hyvällä fiiliksellä ajamaan kavereita takaa. Etenkin Panu Vainion oranssinpunainen paita oli mukava uistin. Lopussa Panu kyllä iski niin ilkeästi, että vanha kunnon nöyryys palasi mieleen, mutta mitä olisikaan tapahtunut ilman muutaman minuutin takamatkaa?

Kuvasta kiitos Tarja Kivirinnalle.

Vitut - pitää muistaa tsekata myös klossit, ja pitää keksiä joku jippo tuohon kettinkiin. Niin ja pitää löysentää pyörää. Nyt oli iskareissa samat paineet kuin Liedossa, mutta kun oli vähemmän ryskäämistä niin vähempikin olisi riittänyt. Sitä paitsi nyt ei satanut lunta vaan oli lämmintä, mikä vaikuttaa paitsi vitutuksen määrään myös iskaripaineisiin.

Parhainta oli kuitenkin veljeys maalissa. Aika jännä että kun vuositolkulla ajaa samojen naamojen kanssa kilpaa, välille kehkeytyy yllättäväkin luottamus ja suoruus...