Tämä on synkkä tarina suomalaisesta jääräpäisyydestä. Voin kertoa siitä vain oman osuuteni, mikä alkaa ehkä kolmen vuoden takaa.
Kahlasimme puolisoni kanssa kymmensenttistä ensiloskaa silloin uudella asuinalueellamme Herttoniemessä. Vaikka ilta pimentyi, polut erottuivat hyvin. Mutta voi! Edessämme kohosi risuista ja kepeistä kyhätty este. Se sijaitsi tässä: kuntolaitteiden takaa alkavalla polulla.
Emme kompastuneet, emme joutuneet kiertämään, mutta minä ärsyynnyin. Viskelin kepit kaseikkoon vaikka hanskat kastuivat, enkä ajatellut asiaa enempää.
Mutta voi! Sen talven mittaan huomasin, että alueen luontevin maastopyöräpolku kulkee esteen kohdalta, ja este kasvoi siihen aina uudestaan. Olin kohdannut myyttisen hahmon - Herttoniemen Esteenrakentajan.
Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt esteensä paikan logiikalla, joka ei liene tästä maailmasta. Kuntolaitteiden takaa lähtee useita polkuja, joita pitkin esteen voi kiertää. Esteen kohdalla maastopyöräilijöiden vauhdit ovat alhaisia ja kohtaamiset jalankulkijoiden kanssa harvinaisia. Esteen luota lähtevillä poluilla ei ole poikkeuksellisia luontoarvoja. Mitään kulumista ei ole havaittavissa: yhteen mutakkoon piirtyy silloin tällöin renkaanjälki, siinä se.
Mutta Herttoniemen Esteenrakentaja oli päättänyt rakentaa siihen esteen, ja rakentaa sen tarpeeksi monta kertaa. Minä päätin purkaa sen, ja purkaa sen tarpeeksi monta kertaa. Tahto asettui tahtoa vasten, nimby-asenne maastopyöräilijän loukkaamatonta vapautta vasten!
Ensimmäisen vuoden ajan heittelin kepit maastoon aina kun satuin ajamaan ohi. Sitten ymmärsin, että moinen ei todellakaan riitä vastukseksi Herttoniemen Esteenrakentajan jääräpäisyydelle. Sitä paitsi kun kaupunki siivosi alueelta pusikkoa, Esteenrakentaja sai yltäkylläisesti järeää rakennusmateriaalia. Esteet kasvoivat kooltaan, ja Esteenrakentaja alkoi pujotella haaraisia rankoja juonikkaasti kiinni estepaikan vesakkoon.
Se oli haaste.
Kesällä 2015 aloin ajaa kaikki lenkkini esteen kautta. En enää tyytynyt heittelemään keppejä kaseikkoon vaan kannoin ne noin sata metriä jyrkkään alamäkeen ja piilotin märkiin ojiin. Sieltäpä saisi hakea! Usein jouduin kantamaan kaksikin sylillistä, ja toisinaan piti raahata reidenpaksuinen kelo. Sateella hanskat märkinä puhkuin iloa ja onnea taistelussa vertaistani vastustajaa vastaan.
Usein fantasioin erilaisilla viesteillä, joita nokkelana kynäilijänä jättäisin Esteenrakentajaa nöyryyttämään. Pohdin myös riistakameran pystyttämistä, koska mieltäni poltti kysymys Esteenrakentajan henkilöllisyydestä tai olemuksesta. Vanhahko, katkeran oloinen mieshenkilö vai kenties jotain aivan muuta? Loppujen lopuksi pidin silti parhaimpana pelkistettyä kommunikointia. Hän rakentaa, minä puran - niin on hyvä.
Taistelu rauhoittui viime talvena, kun minä keskityin traineriin eikä Esteenrakentajakaan jaksanut tonkia loskan alta niljaisia rankoja. Purin esteen ehkä kerran viikossa. Mutta voi! Koitti kevät, maasto kuivui ja tilanne eskaloitui. Esteistä tuli yhä muhkeampia!
Kuin taivaan lahjana minulle tuli entistä enemmän aikaa ja mahdollisuuksia esteen purkamiseen. Lastenvaunuja nimittäin piti lykkiä pari kertaa päivässä, ja vaunulenkin suunta määräytyi kuin itsestään kohti estettä. Vaunuilla oli sitä paitsi kätevä siirtää kiviä ja kantoja, joita Esteenrakentaja ilmeisesti epätoivoissaan raastoi ympäristöstä. Lähitienoolta alkoivat rangat loppua.
Kesäkuun korvilla oli silti muutama päivä, että purin esteen kaksi kertaa päivässä. Kunnioitukseni Esteenrakentajaa kohtaan nousi. Tuntui petokselta lähteä viikoksi mökille - ties millaisen esteen hän sinä aikana pykäisi...
Mutta voi! Kun loppukesästä asetuin taas Helsinkiin, estettä ei enää ollut, tai sen paikalla oli vain pari risua ristissä. Kannoin ne tunnollisesti sata metriä alamäkeen. Ja sen jälkeen - ei mitään.
Onko Herttoniemen Esteenrakentaja sairastunut? Onko katkera mutta jääräpäinen elämänasenne viimein joutunut taipumaan iän ja fysiikan edessä? Vai onko hänen tahtonsa murtunut, kun esteen oivalliset rakennusaineet ovat kätkeytyneet sata metriä alamäkeen?
Voitinko minä taistelun Herttoniemen Esteenrakentajaa vastaan? En tiedä. Ehkä hän palaa vielä. Mutta lenkille lähteminen ja lastenvaunujen lykkiminen tuntuu oudon tarkoituksettomalta. Melankolisena tuijottelen paikkaa, jossa kerran kohosi muhkea este.
Ehkä tämä tyhjyyden tunne on Herttoniemen Esteenrakentajan kosto.
keskiviikko 28. syyskuuta 2016
maanantai 26. syyskuuta 2016
Juoksua pois nyt-hetkestä
Kävipä niin hauskasti, että viime viikko piti viettää Englannissa, Surreyn neitimarplemaisissa maisemissa. Cranleigh'n alue on lontoolaisten maastopyöräsiirtola, täynnä toinen toistaan upeampia kukkulanvieruspolkuja.
Kävipä silti niin ikävästi, ettei voinut ottaa pyörää mukaan. Otin lenkkarit. Kauhea ajatus.
Reilut kymmenen vuotta sitten juoksin paljon. Treenasin puolimaraton-aikani 1.55:stä 1.36:een ja jalkaani pahan rasitusmurtuman. Vanhat vammat ja vakava sairaus olivat tehneet koivistani huonosti juoksuun soveltuvat.
Salaisella aseellani tukipohjallisilla pystyn kyllä juoksemaan, jopa voitokkaasti, mutta en halua. Jalat tulevat DOMS-kipeiksi, jos juoksen harvemmin kuin kerran viikossa, joten mieluummin en juokse ollenkaan.
Surreyn polut oli kuitenkin juostava. Yhdistetyllä perhelomalla & työkeikalla menee muuten järki. Niinpä valmistauduin juonikkaasti. Edeltävällä viikolla 30 min maastossa lönköttelyä, lepopäivä, 2 x 15 min matolla reippaamman vedon kera, lepopäivä. Pystyin kävelemään vielä portaat.
Sitten Surreyn maastoja 45 min, lepopäivä, 60 min, lepopäivä, ja sitten vahingossa perusteellisten eksymisten jälkeen 120 min kukkuloilla. Sieltä suoraan lentokoneeseen ja kas, nyt portaat sattuvat.
Onko tarinan opetus, että järkevällä treenillä pääsisin melko pian juoksukuntoon tuhoamatta täysin koipiani? Ei ole. Tarinan opetus on mielentilassa.
Pyöräily on minulle nautinto mutta myös tavoitteellista. Jokaisella lenkillä ajattelen ainakin vähän, miten lenkki palvelee tavoitteitani. Pyöräillessä mieli suuntautuu osaksi tulevaan. Juoksu on jotain muuta. Siinä minulla ei ole tavoitteita, joten se on nyt-hetkessä etenemistä puhtaimmillaan. Juostessa mieli ei suuntaudu mihinkään, paitsi ehkä jalkojen kipeytymiseen.
Se mielentila katosi, kun juoksin Surreyssä. Aloin miettiä kevyitä maastojuoksukisoja tai seikkailu-urheilua tai puolison kanssa juoksemista. Sillä hetkellä Surreyn pellonreunat, kukkulat ja vihreät metsätunnelit menettivät arvonsa ja muuttuivat kuntosaliksi, ja jalkojen kipeytyminen ominaisuudesta viaksi.
Sitten palasin kotiin, kävin maastopyöräilemässä, huomasin että juoksu kertakaikkisesti tuhoaa pyöräilyjalat ja lopetin välittömästi kaikenlaiset juoksuajatukset.
Kävipä silti niin ikävästi, ettei voinut ottaa pyörää mukaan. Otin lenkkarit. Kauhea ajatus.
Reilut kymmenen vuotta sitten juoksin paljon. Treenasin puolimaraton-aikani 1.55:stä 1.36:een ja jalkaani pahan rasitusmurtuman. Vanhat vammat ja vakava sairaus olivat tehneet koivistani huonosti juoksuun soveltuvat.
Salaisella aseellani tukipohjallisilla pystyn kyllä juoksemaan, jopa voitokkaasti, mutta en halua. Jalat tulevat DOMS-kipeiksi, jos juoksen harvemmin kuin kerran viikossa, joten mieluummin en juokse ollenkaan.
Surreyn polut oli kuitenkin juostava. Yhdistetyllä perhelomalla & työkeikalla menee muuten järki. Niinpä valmistauduin juonikkaasti. Edeltävällä viikolla 30 min maastossa lönköttelyä, lepopäivä, 2 x 15 min matolla reippaamman vedon kera, lepopäivä. Pystyin kävelemään vielä portaat.
Sitten Surreyn maastoja 45 min, lepopäivä, 60 min, lepopäivä, ja sitten vahingossa perusteellisten eksymisten jälkeen 120 min kukkuloilla. Sieltä suoraan lentokoneeseen ja kas, nyt portaat sattuvat.
Onko tarinan opetus, että järkevällä treenillä pääsisin melko pian juoksukuntoon tuhoamatta täysin koipiani? Ei ole. Tarinan opetus on mielentilassa.
Pyöräily on minulle nautinto mutta myös tavoitteellista. Jokaisella lenkillä ajattelen ainakin vähän, miten lenkki palvelee tavoitteitani. Pyöräillessä mieli suuntautuu osaksi tulevaan. Juoksu on jotain muuta. Siinä minulla ei ole tavoitteita, joten se on nyt-hetkessä etenemistä puhtaimmillaan. Juostessa mieli ei suuntaudu mihinkään, paitsi ehkä jalkojen kipeytymiseen.
Se mielentila katosi, kun juoksin Surreyssä. Aloin miettiä kevyitä maastojuoksukisoja tai seikkailu-urheilua tai puolison kanssa juoksemista. Sillä hetkellä Surreyn pellonreunat, kukkulat ja vihreät metsätunnelit menettivät arvonsa ja muuttuivat kuntosaliksi, ja jalkojen kipeytyminen ominaisuudesta viaksi.
Sitten palasin kotiin, kävin maastopyöräilemässä, huomasin että juoksu kertakaikkisesti tuhoaa pyöräilyjalat ja lopetin välittömästi kaikenlaiset juoksuajatukset.
maanantai 12. syyskuuta 2016
Todella vanhat pohjat - vai nousukuntokisaamista?
Viime vuonna ajelin syksyllä pari marttakisaa ns. vanhoilla pohjilla. Alla oli naurettavan vähän kisaamista eikä senkään vertaa kovia treenejä, mutta pyörä liikahti melkein entistä vauhtia, kun tekniikka tuli selkäytimestä ja pää tiesi miltä vauhti tuntuu. Tänä vuonna vanhat pohjat ovat entisestään ohentuneet. Ei pitkiä pk-lenkkejä, puolitoista marttakisaa, ei kovia treenejä.
Sehän tarkoittaa että olen tuore, ja että jaksan just hyvin ajaa tunnin täysiä - sen mitä cyclocross vaatii.
Niillä eväillä kruisailin eilen Laajasalossa VPCX-cupin avauskisan. Kovista kuskeista paikalle uskalsivat Kuitto ja Salonen, jotka olivat pehmittäneet koipiaan edellispäivän HEL CX:ssä. Salonen ei ainakaan ajanut tosissaan, koska tasavauhtisella hissuttelulla pysyin terävän maantierynkyttäjän imussa loppuun asti, radalla joka vaati terävyyttä. Kuitto rypisti kovemman treenin ja veti pari minuuttia kaulaa.
Silti kisasta jäi aivan raikas maku suuhun. En jäänyt kenenkään jalkoihin ja kestin ihan pikkuisen jopa maitohappoa.
Tekisi mieli lesoilla, että turha treenata kun pyörä kulkee auttavasti ilmankin. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä minä treenasin. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina parin tunnin kevyet mutta tekniset krossilenkit. Tuli otettua tuntumaa pyörään, tuli heräteltyä hermosto ja rasva-aineenvaihdunta. Loppuviikon työmatkoilla oli kevyt kulku.
Täsmätreeniä olosuhteiden ja nykykunnon sallimissa rajoissa. Jos olisin vetänyt treeniksi teräviä kisavetoja, mieli ja ruumis olisivat takuuvarmasti menneet kapinaan. "Eikös me sovittu ettei tätä enää?"
Sehän tarkoittaa että olen tuore, ja että jaksan just hyvin ajaa tunnin täysiä - sen mitä cyclocross vaatii.
Niillä eväillä kruisailin eilen Laajasalossa VPCX-cupin avauskisan. Kovista kuskeista paikalle uskalsivat Kuitto ja Salonen, jotka olivat pehmittäneet koipiaan edellispäivän HEL CX:ssä. Salonen ei ainakaan ajanut tosissaan, koska tasavauhtisella hissuttelulla pysyin terävän maantierynkyttäjän imussa loppuun asti, radalla joka vaati terävyyttä. Kuitto rypisti kovemman treenin ja veti pari minuuttia kaulaa.
Silti kisasta jäi aivan raikas maku suuhun. En jäänyt kenenkään jalkoihin ja kestin ihan pikkuisen jopa maitohappoa.
Tekisi mieli lesoilla, että turha treenata kun pyörä kulkee auttavasti ilmankin. Mutta kun tarkemmin ajattelen, niin kyllä minä treenasin. Sunnuntaina, maanantaina ja tiistaina parin tunnin kevyet mutta tekniset krossilenkit. Tuli otettua tuntumaa pyörään, tuli heräteltyä hermosto ja rasva-aineenvaihdunta. Loppuviikon työmatkoilla oli kevyt kulku.
Täsmätreeniä olosuhteiden ja nykykunnon sallimissa rajoissa. Jos olisin vetänyt treeniksi teräviä kisavetoja, mieli ja ruumis olisivat takuuvarmasti menneet kapinaan. "Eikös me sovittu ettei tätä enää?"
Freak accident
Tässä eräänä päivänä levittelin tubeless-litkuja ullakon lattialle, pumppailin tuskanhikeä pursuten ja askartelin muutakin sisäkumittomaan elämääni liittyvää.
Muun ohessa väänsin krossikumin kuitukehälle. Kädet olivat niin litkussa, että piti käyttää peräti rengasmuovia. Mutta paikalleen napsahti, komeasti.
Nyt tarina hyppää ajassa eteenpäin muutamia päiviä ja krossilenkkejä, ja jatkuu sunnuntain VPCX-kisan koekierrokselta. Rymistelin kivikkoränniä leppoisasti ja takakumi alkoi tyhjentyä. Ajattelin että parempi nyt kuin kisassa, hissuttelin varikolle ja aloin haukansilmilläni tarkastella, mistä kohtaa litku pursusi. Kohta löytyi yllättävän helposti, ja sitten kun olin pyyhkinyt haukansilmäni puhtaaksi niihin pursunneesta litkusta...
...reunalangan ja vanteen välissä oli rengasmuovini katkennut pää.
Mitä nyt helvetin vittua?!? Siinä se muovinkappale möllötti kiilautuneena paikkaan, missä reunalanka yleensä hyväilee hookless-reunaa. Se oli olosijaansa niin tyytyväinen, että suostui liikahtamaan vain väkivalloin. Muistutti siinä suhteessa kissojamme.
Edellisenä päivänä mietinkin, milloin rengasmuovi oli katkennut, kun päätä ei näkynyt. En todellakaan arvannut etsiä kisakiekkoni sisältä.
Kaikkia todennäköisyyslakeja ilkeästi pilkkaavan tapahtumaketjun tuloksena rengasmuovin pää oli ilmeisesti jäänyt kumin sisällä hankalaan asentoon, kun kivi hyväili kumia alamäessä, joutunut poistumaan löytämästään lateksintuoksuisesta turvapaikasta ja kuin kostoksi tehnyt terävällä murtumareunalla vekin renkaaseen.
Kommenteissa alla voitte vapaasti rehvastella vielä epätodennäköisemmillä polkupyöräelämäntapahtumillanne. Veikkaan että hiljaista on.
Muun ohessa väänsin krossikumin kuitukehälle. Kädet olivat niin litkussa, että piti käyttää peräti rengasmuovia. Mutta paikalleen napsahti, komeasti.
Nyt tarina hyppää ajassa eteenpäin muutamia päiviä ja krossilenkkejä, ja jatkuu sunnuntain VPCX-kisan koekierrokselta. Rymistelin kivikkoränniä leppoisasti ja takakumi alkoi tyhjentyä. Ajattelin että parempi nyt kuin kisassa, hissuttelin varikolle ja aloin haukansilmilläni tarkastella, mistä kohtaa litku pursusi. Kohta löytyi yllättävän helposti, ja sitten kun olin pyyhkinyt haukansilmäni puhtaaksi niihin pursunneesta litkusta...
...reunalangan ja vanteen välissä oli rengasmuovini katkennut pää.
Mitä nyt helvetin vittua?!? Siinä se muovinkappale möllötti kiilautuneena paikkaan, missä reunalanka yleensä hyväilee hookless-reunaa. Se oli olosijaansa niin tyytyväinen, että suostui liikahtamaan vain väkivalloin. Muistutti siinä suhteessa kissojamme.
Edellisenä päivänä mietinkin, milloin rengasmuovi oli katkennut, kun päätä ei näkynyt. En todellakaan arvannut etsiä kisakiekkoni sisältä.
Kaikkia todennäköisyyslakeja ilkeästi pilkkaavan tapahtumaketjun tuloksena rengasmuovin pää oli ilmeisesti jäänyt kumin sisällä hankalaan asentoon, kun kivi hyväili kumia alamäessä, joutunut poistumaan löytämästään lateksintuoksuisesta turvapaikasta ja kuin kostoksi tehnyt terävällä murtumareunalla vekin renkaaseen.
Kommenteissa alla voitte vapaasti rehvastella vielä epätodennäköisemmillä polkupyöräelämäntapahtumillanne. Veikkaan että hiljaista on.
sunnuntai 28. elokuuta 2016
Yksi kerrallaan
Oli tässä Hertsikan lähimaastoissa ärsyttäviä maastopyöräilyyn liittyviä rakennelmia, joita en ole uskaltanut tai osannut ajaa. Vituttelee sellainen.
No nyt uskallan, tai ainakin joka kerta on yksi rakennelma vähemmän jota en osaa tai uskalla.
Hyppyrimäeltä alas siinä mutarännissä oli pikkuinen laituridroppi kaatuneen puun yli. Meni eka bemarilenkillä.
On sellainen pieni pallomeriylämäki, jota olen hinkannut vuositolkulla. Nykyään se enimmäkseen menee.
Sitten on se hyndälinja ennen Viikintien ylikulkua Hallainvuorelle mennessä. Ensin meni se pienin tupla, sitten sen vierestä isompi, ja tänään meni jo putkeen se iso eka ja seuraava.
Sen hyndälinjan alta menee vanhalle radalle juurakkopolku, jonka lopussa pitäisi nousta iljanteinen ratapölkkykynnys. Aina on jäänyt sutimaan, eipä jäänyt tässä eräänä päivänä.
Kivikossa on se klassikkoenskapätkä jota kaikki hinkkaa. Senkin tuplat alkavat mennä smuutisti, ja ennen kaikkea ajan entistä useampia pätkiä hiplaamatta jarruja.
Aina kun ottaa uutta paikkaa haltuun, sille pitää uhrata adrenaliinia, hikeä, kömpelöintiä tai niitä kaikkia. Ja aina tuntuu yhtä hyvältä kun uhraus tuottaa tuloksen. Adrenaliiniuhri tuntuu tietysti parhaalta, mutta menee ne muutkin.
Uuden pyörän hybriksessä minua rauhoittaa vain taikausko. Tai mitä setämäisyyttä se onkaan. Uskallan ottaa haltuun vain yhden uuden paikan kerrallaan.
No nyt uskallan, tai ainakin joka kerta on yksi rakennelma vähemmän jota en osaa tai uskalla.
Hyppyrimäeltä alas siinä mutarännissä oli pikkuinen laituridroppi kaatuneen puun yli. Meni eka bemarilenkillä.
On sellainen pieni pallomeriylämäki, jota olen hinkannut vuositolkulla. Nykyään se enimmäkseen menee.
Sitten on se hyndälinja ennen Viikintien ylikulkua Hallainvuorelle mennessä. Ensin meni se pienin tupla, sitten sen vierestä isompi, ja tänään meni jo putkeen se iso eka ja seuraava.
Sen hyndälinjan alta menee vanhalle radalle juurakkopolku, jonka lopussa pitäisi nousta iljanteinen ratapölkkykynnys. Aina on jäänyt sutimaan, eipä jäänyt tässä eräänä päivänä.
Kivikossa on se klassikkoenskapätkä jota kaikki hinkkaa. Senkin tuplat alkavat mennä smuutisti, ja ennen kaikkea ajan entistä useampia pätkiä hiplaamatta jarruja.
Aina kun ottaa uutta paikkaa haltuun, sille pitää uhrata adrenaliinia, hikeä, kömpelöintiä tai niitä kaikkia. Ja aina tuntuu yhtä hyvältä kun uhraus tuottaa tuloksen. Adrenaliiniuhri tuntuu tietysti parhaalta, mutta menee ne muutkin.
Uuden pyörän hybriksessä minua rauhoittaa vain taikausko. Tai mitä setämäisyyttä se onkaan. Uskallan ottaa haltuun vain yhden uuden paikan kerrallaan.
perjantai 26. elokuuta 2016
Bemari Kokonniemessä, vittu
Ei helvetti suomalaiset painovoimapyöräilykeskukset ovat perseestä. Ainakin yhtä perseestä kuin suomalainen maastopyöräily yleensä. Meillä on metsässä juuria ja mutaa. Tästä alan kaupalliset yrittäjät vetävät johtopäätöksen, että suomalaiset maastopyöräilijät pitävät juurista ja mudasta, ja vetävät trailinsa niitä täyteen.
No ei vittu pidetä. Ajamme mutaa ja juurta vain kun on pakko. Silloin kun maksamme parikymppiä ajokerrasta, emme halua mutaa ja juurta. Emme halua olla liukkauden ja tärinän alaisia orjia. Haluamme vauhtia, bermejä, ilmaa, kitkaa ja kaiken sen jälkeen puhtaan pyörän.
Kävin siis Kokonniemessä alamäkipyörimässä. Oli periaatteessa kuiva keli, mutta paskan vitut, kilokaupalla turvetta säärissä ja jokainen mutka täynnä juurakkoiljannetta, jopa siinä päärinteessä mihin aurinko paistoi.
Tiedän. Ei ne sitä tahallaan tee vaan köyhyyttään. Jos Suomen moreeniin haluaisi kunnon kaupallisen trailin, se pitäisi salaojittaa ja sorastaa ja bermittää. Sellainen on kallista, etenkin kun talvikaudella tamppari tamppaa polkurakenteiden päältä kahdesti päivässä.
Mitä ajamiseen tulee, niin kaivoin kaapista vanhat pöhköt suojat, peitin ne liian lyhyillä sortseilla mutta tarpeeksi pitkällä paidalla, vuokrasin fullface-pöntön ja sitten sipsuttelin rinnettä alas varovaisesti kuin mikäkin setä
.
Tai no oikeastaan uskalsin jo kaikenlaista. Kakkosreitin pöytä meni oikein nätisti ja helposti. Vitosen alkubermit sujuivat vähitellen jarruttamatta ja tuplat ja pöydät ihan asiallisesti, vaikka isossa ja jyrkässä bermimutkittelussa bemari ei vielä ymmärtänyt hentoisen kehoni selvää suomea. Muutkin laskin helposti läpi, ja pelastuin monesta tyhmästä paikasta ihan vaan joustolla ja keulakulmalla.
Jopa verrattuna muutamaan värioksennuspyjamasankariin ajoin aika reippaasti, mutta oppimiskäyrä bermeissä ja mutkissa on loivempi kuin hypyissä.
No ei vittu pidetä. Ajamme mutaa ja juurta vain kun on pakko. Silloin kun maksamme parikymppiä ajokerrasta, emme halua mutaa ja juurta. Emme halua olla liukkauden ja tärinän alaisia orjia. Haluamme vauhtia, bermejä, ilmaa, kitkaa ja kaiken sen jälkeen puhtaan pyörän.
Kävin siis Kokonniemessä alamäkipyörimässä. Oli periaatteessa kuiva keli, mutta paskan vitut, kilokaupalla turvetta säärissä ja jokainen mutka täynnä juurakkoiljannetta, jopa siinä päärinteessä mihin aurinko paistoi.
Tiedän. Ei ne sitä tahallaan tee vaan köyhyyttään. Jos Suomen moreeniin haluaisi kunnon kaupallisen trailin, se pitäisi salaojittaa ja sorastaa ja bermittää. Sellainen on kallista, etenkin kun talvikaudella tamppari tamppaa polkurakenteiden päältä kahdesti päivässä.
Mitä ajamiseen tulee, niin kaivoin kaapista vanhat pöhköt suojat, peitin ne liian lyhyillä sortseilla mutta tarpeeksi pitkällä paidalla, vuokrasin fullface-pöntön ja sitten sipsuttelin rinnettä alas varovaisesti kuin mikäkin setä
Tai no oikeastaan uskalsin jo kaikenlaista. Kakkosreitin pöytä meni oikein nätisti ja helposti. Vitosen alkubermit sujuivat vähitellen jarruttamatta ja tuplat ja pöydät ihan asiallisesti, vaikka isossa ja jyrkässä bermimutkittelussa bemari ei vielä ymmärtänyt hentoisen kehoni selvää suomea. Muutkin laskin helposti läpi, ja pelastuin monesta tyhmästä paikasta ihan vaan joustolla ja keulakulmalla.
Jopa verrattuna muutamaan värioksennuspyjamasankariin ajoin aika reippaasti, mutta oppimiskäyrä bermeissä ja mutkissa on loivempi kuin hypyissä.
maanantai 15. elokuuta 2016
Bemari kisoissa
Kisa kertoo pyörästä ja kuskista kaiken olennaisen. Bemarin säätöprosessi on vahvasti vaiheessa samoin kuin oma kuntoni, joten päätin mennä kisaan. On sitä paitsi pikkuriikkinen, arka kisalieska alkanut lepattaa. Sattumoisin Lahdessa odotteli Finlandia MTB ja pitkälti samat polut joita pari viikkoa sitten ryskäsin Yetillä ja uuvahdin. Oivallinen tilaisuus vertailuun.
Kisaa edeltävänä iltana kolmekymmentäkolme ahventa tykkäsi lipastani. Niitä nykiessä, päästellessä, peratessa, savustaessa ja valkoviinin kera nauttiessa meni se verran aikaa, että unta ei kertynyt tarpeeksi. No siihen on totuttu.
Matkalla Lahteen muistelin sekä parin viikon takaista että vuoden takaista uuvahdusta. Niinpä alkoi puntti tutista, ja jälki-ilmoittauduin vain yhdelle kierrokselle. Oli muuten ensimmäinen kerta kun pelkäsin matkan pituutta ja väsymystä. Mutta oli myös fiksu ratkaisu, koska kalustossa oli kaikki uutta ja outoa - satula, gripit, ajoasento, geo, polkimet, jopa kengät.
No miten se Bemari kulki? Viidentuhannen euron kysymys.
Heti alun kärryteillä tuli selväksi, että helpoissa ylämäkitöppyröissä olen vähintään yhtä pahasti tukkeena kuin ennenkin. Voimaa puuttuu jaloista ja ääritehoja hapensiirrosta. Pyörähän painaa saman minkä Yeti, ja kunhan saan siihen kisa-asetukset, niin kilon vähemmän. Ei ole siitä kiinni.
Heti alun poluilla tuli selväksi, että pyörä vie ihan saakelin lujaa. Koukkasin pikkuletkan kärkeen ja polkaisin kerralla sata metriä eroa, jopa Izmoon ja Alusniemen Siniin, joiden kanssa yleensä on menty röllipoluilla tasatahtia. Vähänkin karkeampi pallomeri, niin Bemari veti kaulaa, koska sillä uskalsi ajaa suoraan yli. Teknisistä ylämäistäkin selvisin kunnialla, koska pito ja välitykset riittivät.
Onhan se toki eri vekotin kuljettaa kuin takajäykkä. Tulee ajettua penkistä kovemmalla kadenssilla. Polkimet kolisevat maahan, jos jousitus niiaa kurvissa. Kun ajautuu sammalelle, loiva etupää on työläs kääntää. Mutta vauhtia piisaa, ja helppoutta. Ajamalla meni kaikki mikä Yetillä ei mennyt kaksi viikkoa sitten.
No sitten tuli ylämäkiä ja alkoi väsyttää ja Izmo karkasi ja Alusniemi karkasi ja muutkin karkasivat. Pari viikkoa sitten jaksoin ennen katkeamista 1h45min, nyt 1h10min.
Mutta kyllä se siitä.
Bemarin keula pitää saada smuutimmaksi ja ajoasentoa vähän alemmas, muuten sillä jo kelpaa ajaa.
Sellainenkin kävi, että Finlandiassa oli sähkömaastopyörä gopro-kuvailemassa, ja mikä ettei, mutta eräässä pururatamutkassa se letkaa ohittaessaan kaatui eteen, kun teho yllätti kuskin. Hämähäkkivaistolla onnistuin väistämään kuski- ja konepyöräkasan kaatamatta vieressä ollutta Alusniemeä. Sitten kirosin kuuluvasti ja rumasti ja syystä. Kuski pyysi myöhemmin anteeksi, että eipä siinä.
Kisaa edeltävänä iltana kolmekymmentäkolme ahventa tykkäsi lipastani. Niitä nykiessä, päästellessä, peratessa, savustaessa ja valkoviinin kera nauttiessa meni se verran aikaa, että unta ei kertynyt tarpeeksi. No siihen on totuttu.
Matkalla Lahteen muistelin sekä parin viikon takaista että vuoden takaista uuvahdusta. Niinpä alkoi puntti tutista, ja jälki-ilmoittauduin vain yhdelle kierrokselle. Oli muuten ensimmäinen kerta kun pelkäsin matkan pituutta ja väsymystä. Mutta oli myös fiksu ratkaisu, koska kalustossa oli kaikki uutta ja outoa - satula, gripit, ajoasento, geo, polkimet, jopa kengät.
No miten se Bemari kulki? Viidentuhannen euron kysymys.
Heti alun kärryteillä tuli selväksi, että helpoissa ylämäkitöppyröissä olen vähintään yhtä pahasti tukkeena kuin ennenkin. Voimaa puuttuu jaloista ja ääritehoja hapensiirrosta. Pyörähän painaa saman minkä Yeti, ja kunhan saan siihen kisa-asetukset, niin kilon vähemmän. Ei ole siitä kiinni.
Heti alun poluilla tuli selväksi, että pyörä vie ihan saakelin lujaa. Koukkasin pikkuletkan kärkeen ja polkaisin kerralla sata metriä eroa, jopa Izmoon ja Alusniemen Siniin, joiden kanssa yleensä on menty röllipoluilla tasatahtia. Vähänkin karkeampi pallomeri, niin Bemari veti kaulaa, koska sillä uskalsi ajaa suoraan yli. Teknisistä ylämäistäkin selvisin kunnialla, koska pito ja välitykset riittivät.
Onhan se toki eri vekotin kuljettaa kuin takajäykkä. Tulee ajettua penkistä kovemmalla kadenssilla. Polkimet kolisevat maahan, jos jousitus niiaa kurvissa. Kun ajautuu sammalelle, loiva etupää on työläs kääntää. Mutta vauhtia piisaa, ja helppoutta. Ajamalla meni kaikki mikä Yetillä ei mennyt kaksi viikkoa sitten.
No sitten tuli ylämäkiä ja alkoi väsyttää ja Izmo karkasi ja Alusniemi karkasi ja muutkin karkasivat. Pari viikkoa sitten jaksoin ennen katkeamista 1h45min, nyt 1h10min.
Mutta kyllä se siitä.
Bemarin keula pitää saada smuutimmaksi ja ajoasentoa vähän alemmas, muuten sillä jo kelpaa ajaa.
Sellainenkin kävi, että Finlandiassa oli sähkömaastopyörä gopro-kuvailemassa, ja mikä ettei, mutta eräässä pururatamutkassa se letkaa ohittaessaan kaatui eteen, kun teho yllätti kuskin. Hämähäkkivaistolla onnistuin väistämään kuski- ja konepyöräkasan kaatamatta vieressä ollutta Alusniemeä. Sitten kirosin kuuluvasti ja rumasti ja syystä. Kuski pyysi myöhemmin anteeksi, että eipä siinä.
sunnuntai 7. elokuuta 2016
Bemari Laajiksessa
Okei, ostin pyörän jolla voisi vähän hyppiä ja ryskää. Hissitolppa ja kaikkee. Pitäisi varmaan mennä hissipyöräilemään. Kun oli jo yksi maastolenkki alla ja pyörä sikäli hallussa, not.
Kuinka ollakaan, satuin olemaan Keski-Suomessa ja sattui olemaan asiaa Jyväskylään. Siellähän on Laajavuori ja hissit päällä. Karu homma, tässähän joutuu.
Olen minä ennenkin ollut hissipyöräilemässä, nimittäin kymmenen vuotta sitten liian pienellä 26-xc-pääedellä-takajäykällä Kalpiksessa. Silloin en todellakaan pystynyt järkevään pyöräilytoimintaan, ja hissiankkurit löivät takaraivoon ja vitutti.
Nyt olo Laajiksen pihalla oli melko samanlainen. Meni aikaa ennen kuin löysin paikan mistä ostaa hissilippu. Vaan sitten suuntasin pelotta kohti polkupyöräsoturien joukkoa, joka ikiaikaiseen tapaan syljeskeli ja spekuloi ala-asemalla. Heillä oli haarniskat ja värikkäinä lököttävät vaakunatunnukset, mutta eipä mitään, myönnytyksenä alamäkipyöräilyä kohtaan olin itsekin laittanut shortsit bibsien päälle.
Saattaa olla, että ensi kerralla piiloudun fullface-pottaan ja turvotan tikkuraajojani suojuksilla.
Onnistuin kaappaamaan ankkurin kömpelöimättä, ja huipulla kysäisin pokalla, missä olisi "enskampaa" polkua. Eli ei niitä parin metrin droppeja. Minut ohjattiin polun päähän, ja hyvä polku se olikin, kovaa juurakkokaahausta muutaman pikkuyllärin kera, mutta johti vuoren taakse. Sieltä oli kova pyrkiminen takaisin hissille.
Sitten löysin toisen enskamman polun, mutta siinä oli niitä parin metrin droppeja. Ei helvetti.
Ja sitten kömpelöin hissillä ja kaikki näki.
Mutta sitten löysin asiallisen treenilinjan. Smuutti pikkutupla, vähän karkeampia ja isompia tuplia, juurakkobermejä, kaahausta, tuplia ja loppuun muutama pöytä.
Toisella kerralla muistin laskea hissitolpankin!
Nythän on niin, että sellaista juurakkoista, keskikokoista tuplaa puiden keskellä en millään uskalla vielä ajaa puhtaasti, mutta onneksi Bemari nielaisee vastapatin nikottelematta. Ne on ne 34-milliset jalat.
Sen sijaan pikkutuplat ja pöydät alkoivat vähitellen sujua. Tykkään pöydistä, kun vauhtia voi kasvattaa kerta kerralta, ja sitten kun on kasvattanut tarpeeksi, tulee se upea tunne, kun pyörä laskeutuu tassuilleen alastuloon, ja vauhti vaan kasvaa. Smuutteja bermejä en vielä löytänyt treenaukseen, ja karkeissa bermeissä ei ollut luottoa renkaisiin.
Sitten oli pari tuntia täynnä ja kroppa hyytelöä, mutta laskin vielä kerran, enkä edes kaatunut vaan seivasin, ja aloin tehdä lähtöä. "No löytykö ajettavaa?", kysyi paikallinen kohteliaasti, ja kyllähän sitä löytyi. Oppaan tai kaverin kanssa olisi löytynyt enemmänkin, mutta nytkin oli hymy korvissa ja aivot täynnä uusia hermoratoja, mikä oli tarkoituskin. Sitten paikallinen kertoi, mistä löytäisin pudonneen pumppuni.
Eli jäi aika helvetin hyvä maku suuhun, ja hampaatkin. Ensi kerralla fullface.
Kuinka ollakaan, satuin olemaan Keski-Suomessa ja sattui olemaan asiaa Jyväskylään. Siellähän on Laajavuori ja hissit päällä. Karu homma, tässähän joutuu.
Olen minä ennenkin ollut hissipyöräilemässä, nimittäin kymmenen vuotta sitten liian pienellä 26-xc-pääedellä-takajäykällä Kalpiksessa. Silloin en todellakaan pystynyt järkevään pyöräilytoimintaan, ja hissiankkurit löivät takaraivoon ja vitutti.
Nyt olo Laajiksen pihalla oli melko samanlainen. Meni aikaa ennen kuin löysin paikan mistä ostaa hissilippu. Vaan sitten suuntasin pelotta kohti polkupyöräsoturien joukkoa, joka ikiaikaiseen tapaan syljeskeli ja spekuloi ala-asemalla. Heillä oli haarniskat ja värikkäinä lököttävät vaakunatunnukset, mutta eipä mitään, myönnytyksenä alamäkipyöräilyä kohtaan olin itsekin laittanut shortsit bibsien päälle.
Saattaa olla, että ensi kerralla piiloudun fullface-pottaan ja turvotan tikkuraajojani suojuksilla.
Onnistuin kaappaamaan ankkurin kömpelöimättä, ja huipulla kysäisin pokalla, missä olisi "enskampaa" polkua. Eli ei niitä parin metrin droppeja. Minut ohjattiin polun päähän, ja hyvä polku se olikin, kovaa juurakkokaahausta muutaman pikkuyllärin kera, mutta johti vuoren taakse. Sieltä oli kova pyrkiminen takaisin hissille.
Sitten löysin toisen enskamman polun, mutta siinä oli niitä parin metrin droppeja. Ei helvetti.
Ja sitten kömpelöin hissillä ja kaikki näki.
Mutta sitten löysin asiallisen treenilinjan. Smuutti pikkutupla, vähän karkeampia ja isompia tuplia, juurakkobermejä, kaahausta, tuplia ja loppuun muutama pöytä.
Toisella kerralla muistin laskea hissitolpankin!
Nythän on niin, että sellaista juurakkoista, keskikokoista tuplaa puiden keskellä en millään uskalla vielä ajaa puhtaasti, mutta onneksi Bemari nielaisee vastapatin nikottelematta. Ne on ne 34-milliset jalat.
Sen sijaan pikkutuplat ja pöydät alkoivat vähitellen sujua. Tykkään pöydistä, kun vauhtia voi kasvattaa kerta kerralta, ja sitten kun on kasvattanut tarpeeksi, tulee se upea tunne, kun pyörä laskeutuu tassuilleen alastuloon, ja vauhti vaan kasvaa. Smuutteja bermejä en vielä löytänyt treenaukseen, ja karkeissa bermeissä ei ollut luottoa renkaisiin.
Sitten oli pari tuntia täynnä ja kroppa hyytelöä, mutta laskin vielä kerran, enkä edes kaatunut vaan seivasin, ja aloin tehdä lähtöä. "No löytykö ajettavaa?", kysyi paikallinen kohteliaasti, ja kyllähän sitä löytyi. Oppaan tai kaverin kanssa olisi löytynyt enemmänkin, mutta nytkin oli hymy korvissa ja aivot täynnä uusia hermoratoja, mikä oli tarkoituskin. Sitten paikallinen kertoi, mistä löytäisin pudonneen pumppuni.
Eli jäi aika helvetin hyvä maku suuhun, ja hampaatkin. Ensi kerralla fullface.
torstai 4. elokuuta 2016
Bemari
On ollut pyöräkuumeen tapaista oireilua pidempään, ja samalla motivaatio-ongelmia. Kuvio menee niin, että rahalla saa motivaatiota. Kun ostaa kalliin lelun, ei kehtaa olla leikkimättä. Lawrence Grossbergin faniteoria sen selittää - mitä enemmän johonkin panostaa, sitä tärkeämpää siitä tulee.
Ihan pikkuisen voin myös teeskennellä, että tuo Yetin takajäykkä hankaloittaa hauskanpitoa. Satamillisellä keulalla ei xc-sedän taidoilla ilkeä hyppyyttää edes pikkutuplia, ja kotihuudeilla niitä riittäisi. Runkonopeus tulee vastaan röykkyalamäissä pitäen rystyset valkoisina. Ja kun satula viimeksi minua Kivikossa iski kiveksiin oikein imakasti, alkoi tehdä hissitolppaa mieli. Välityksetkin loppuu kymppipakalla. Ja reachia on liian vähän.
Ja niin edelleen.
Lisäksi taskussa on poltellut iso rahasumma. Kannattaa olla perheellinen asuntovelkainen freelancer-musiikkitoimittaja pk-seudulla. Ei vaiteskaan, ei kannata, mutta voitin keväällä journalistipalkinnon, joka ei ollut vain lämmintä kättä.
Tutkailin siis sieluni sopukoita, ja päädyin perustelemattomaan käsitykseen, että haluan noin 130-millisen kiikkustuolin, joka on kuitukevyt röllipoluilla kisaamiseen mutta itseluottamusta lisäävä ryskäämiseen eli jäykkä ja loivahko. 29-renkaat, koska sattuu olemaan kisakiekot valmiina ja tottumusta. Mieluiten lähikaupasta ja standardeilla osilla, että korjaus onnistuu nopsaan.
Tällaiset yhtälöt tapaavat maksaa useita tuhansia euroja.
Ensin tutkin tietysti Hi5Bikesin valikoiman. Jimmy ihan oikeasti halusi myydä minulle sopivan laitteen, mutta voi! Mondrakerilla ei ole. Konan Process 111 painaa liikaa ja joustaa liian vähän. Konan Heiheissä yksi takalinkku on korvattu taivuttelulla, mikä on vaikea säätää keskimääräistä kevyemmälle. Trekin Fuel EX olisi kiva, mutta Boost-standardi ja Trekin omat juustoviritykset vituttavat vahvasti. Santa Cruzit ovat aivan helvetin kalliita pärstävipilläkin.
Epätoivoissani Toiveikkaana marssin Toni & Toniin, ja ovella odotti toisen Tonin BMC SF01, vuosimallia 2016, demopyörä, kymmenen kertaa kuivassa metsässä ajettu, uuden pyörän takuu ja ovh:sta kolme tonnia pois.
Kävin pomputtelemassa pari kertaa Mustikkamaalla ja löin rahat tiskiin.
Nyt minulla on sitten niin kallis ja hieno pyörä, etten uskalla laittaa sitä edes keittiön seinää vasten nojalleen, kun joku voi kompastua sen päälle. Miten helvetissä tuollainen keinutuoli säädetään?
Ihan pikkuisen voin myös teeskennellä, että tuo Yetin takajäykkä hankaloittaa hauskanpitoa. Satamillisellä keulalla ei xc-sedän taidoilla ilkeä hyppyyttää edes pikkutuplia, ja kotihuudeilla niitä riittäisi. Runkonopeus tulee vastaan röykkyalamäissä pitäen rystyset valkoisina. Ja kun satula viimeksi minua Kivikossa iski kiveksiin oikein imakasti, alkoi tehdä hissitolppaa mieli. Välityksetkin loppuu kymppipakalla. Ja reachia on liian vähän.
Ja niin edelleen.
Lisäksi taskussa on poltellut iso rahasumma. Kannattaa olla perheellinen asuntovelkainen freelancer-musiikkitoimittaja pk-seudulla. Ei vaiteskaan, ei kannata, mutta voitin keväällä journalistipalkinnon, joka ei ollut vain lämmintä kättä.
Tutkailin siis sieluni sopukoita, ja päädyin perustelemattomaan käsitykseen, että haluan noin 130-millisen kiikkustuolin, joka on kuitukevyt röllipoluilla kisaamiseen mutta itseluottamusta lisäävä ryskäämiseen eli jäykkä ja loivahko. 29-renkaat, koska sattuu olemaan kisakiekot valmiina ja tottumusta. Mieluiten lähikaupasta ja standardeilla osilla, että korjaus onnistuu nopsaan.
Tällaiset yhtälöt tapaavat maksaa useita tuhansia euroja.
Ensin tutkin tietysti Hi5Bikesin valikoiman. Jimmy ihan oikeasti halusi myydä minulle sopivan laitteen, mutta voi! Mondrakerilla ei ole. Konan Process 111 painaa liikaa ja joustaa liian vähän. Konan Heiheissä yksi takalinkku on korvattu taivuttelulla, mikä on vaikea säätää keskimääräistä kevyemmälle. Trekin Fuel EX olisi kiva, mutta Boost-standardi ja Trekin omat juustoviritykset vituttavat vahvasti. Santa Cruzit ovat aivan helvetin kalliita pärstävipilläkin.
Kävin pomputtelemassa pari kertaa Mustikkamaalla ja löin rahat tiskiin.
Nyt minulla on sitten niin kallis ja hieno pyörä, etten uskalla laittaa sitä edes keittiön seinää vasten nojalleen, kun joku voi kompastua sen päälle. Miten helvetissä tuollainen keinutuoli säädetään?
maanantai 1. elokuuta 2016
Ukkospierut
Kauan sitten viime keväänä kun olin nuori ja viaton ja keventelypäissäni, hankin maastorenkaiksi parin Schwalbe Thunder Burtteja. Otin ne melko kapeina, ettei niillä voisi ajaa maastoa, ja otin ne snakeskinillä, etteivät ne olisi kevyet.
Thunder Burteissa ei ole kuviota, vaan jonkinlainen karhennus keskellä ja yksinäinen rivi näppylöitä reunoilla. Jos näppylät eivät osu maahan, renkaalla ei voi ohjata. Tämän huomasin vuoden 2015 kesän aluksi Peurungan marttakisassa. Nurtsialamäkeen oli pudonnut kärjeltä tippa hikeä, mikä riitti sinkoamaan Thunder Burtin uralta kaseikkoon. Silloisesta keventelykiekosta tuli taco ja minusta vihainen & DNF.
Hintaa oppimiskokemuksella reilut parisataa euroa, ja uusi hiilikuitukiekko päälle...
Ovaskan pariskunta jätti kuulemma ukkospierutestit tähän vaiheeseen, mutta vastaisen varalta minä perehdyin ukkospierujen sielunelämään tarkemmin. Jos haluaa saada sen yksinäisen näppylärivin tekemään työtänsä eli pitämään, sen pitää koskettaa maata. Tämä onnistuu huomattavan matalilla tubeless-paineilla ja/tai huomattavan leveällä kehällä. Lisäksi kannattaa tuntea kuolemanpelkoa mäissä, joihin on pudonnut pisara hikeä, ja kuolemanpelon rajoissa kallistella pyörää.
Kun nämä boksit tikkaa, ukkospieru on aivan pätevä väline polkupyörällä etenemiseen. Kuivilla neulaspolulla. Märällä se sinkoaa ohjastajansa tangentin suuntaan tai jättää ruopimaaan, riippuen siitä, onko edessä vai takana.
Rullaahan se kuin motown-komppi, ja snakeskininä tuntuisi kestävänkin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)