Hengissä ja pyöräilee

Ollut erilainen kevät.

Tiivis työrupeama. Esikoisen syntymä ja siihen liittyen viikkotolkulla kaiken näköistä, jota en kommentoi enempää. Ja samalla edelleen tiivis työrupeama.

Paljon jäi kilsoja ajamatta, mutta tuli ajettua myös hyvin erityisiä kilsoja. Esimerkiksi sellaisia, että kun ensimmäistä kertaa pitkään aikaan pääsi pyörän päälle, itketti ensimmäiset viisi kilsaa, ja sitten elämä jatkui. Oma aika pyörän päällä samoin kuin yhteisön kanssa jaettu aika pyörän päällä ovat tavallaan tiivistyneet merkitykseltään. Ja laajuudeltaan.

Se fiilistelystä. Toukokuussa oltiin viikko mökillä ja oli muka aikaa ajaa se ajamaton PK-kausi. Oikeasti lorvailin pitkin hiekkateitä puolitoista tuntia kerrallaan ja söin ja join kuin possu. Ikävä huomata kotivaa'alla, että kisapaino siintää kolmen kilon päässä. En minä ajatellut että aikuistuminen tarkoittaisi tällaista perseilyä.

Koska paino ei putoa liikunnalla vaan ruoalla, vietän isyyslomaa vajaakaloreilla ja ajan päälle minkä jaksan eli en kovin paljon. Uusia elämyksiä on tullut lisää. Tärinäbonkkaus 75 minuutin sweetspot-treenistä. Täydellinen kisanjälkeiskooma 90 minuutin kynnysharjoitepaketista.

Kesä kuluu, kisat eivät todellakaan ole mielessä. Mutta hengissä ja pyöräilee. Tai pyöräilee ja siksi hengissä.

Pilinmittailua

Melko tuoreena hattiwattimittari- ja traineriharjoittelijana eksyin succisfoorumin pariin lankaan. Ei olisi pitänyt. Keskusteluissa FTP-arvosta ja harjoitusvastuksista tiedonjyväset olivat hajallaan, ja yleissävy muistutti koomisesti pikkupoikien pilinmittailua.

"Miten mittaan FTP-arvoni koon?" "Vaikuttaako x FTP-arvon suuruuteen?" "Miten itsenäinen harjoittelu välineellä y vertautuu tositilanteeseen?" "Kylmässä wattini pienenee, pitääkö huolestua?"

Ei helvetti, eikö ne tajua miltä tuo kuulostaa?

Trainerit ovat erilaisia eikä niiden hattiwattilukuja kannata verrata. Watitkin ovat erilaisia ja niitä pitää osata käyttää. Sekä watit että trainerit ovat treenivälineitä, joilla on saman verran tekemistä polkupyöräilyn kanssa kuin runkkauksella seksin kanssa.

Paitsi tietysti jos tykkää nimenomaan ajaa trainerilla watteja. Sehän on jokaisen oma asia, ja viimeisten tutkimusten mukaan siitä ei kasva karvoja kämmeniin eikä se saa silmiä kieroon.

Käden taidot

Nyt kun treenailen vain trainerilla, minusta tulee kädetön maantieurpo. Pysyn pystyssä vain kestopäällysteellä, jos se menee suoraan ja muut noudattavat ryhmäajon lakikirjaa.

Paitsi että työmatka ja talvi vastustavat parhaansa mukaan tätä väistämätöntä kehitystä.

Loskamuhju kiemurteluttaa, sen keskellä sporakisko kutsuu etupyörää nimeltä, aurausvallit tyssäyttävät vauhdin ja kaiken alla on jää. Mutta talvikunnossapidon ongelmat ovat minulle siunauksia.

Ajan Equillarilla, fiksinä, jarruitta. Pidän vedon päällä, annan etupyörän hakea, ohjaan lantiolla, luisuttelen ilokseni. Silmien, käsien ja aivojen välillä kulkee enemmän dataa kuin valokaapeliin mahtuu, mutta tietoisuuden kautta se ei käy. Käden taidot pysyvät yllä.

Se muuten ei ole mitään vitun sankaruutta se talvipyöräily. Etenkään kun sitä on tehnyt kahdeksanvuotiaasta joka talvi.

Vettä Saharaan

Lyhyet ajokamat päälle. Taskuun pikkupyyhe, luuri ja nappikuulokkeet. Pyörän kanssa pimeän pihan yli salille. Pyörä traineriin, Trainerroadista joku kiva harjoitus, musiikki soimaan ja tunti ajoa käskyjen mukaan.

Tulee hyvä olo, yllättävän hyvä.

Olen ajellut trainerilla mitä milloinkin: sweetspotia (= roskakilsat), tresholdia (= kovaa), VO2maxia (= täysii) ja vähän jopa voimaa (= liian isolla vaihteella). Asettelin FTP:n melko varovaisesti, niin ei tule ylilyöntejä näin alkuun (FTP = kovaan ja täysiin välissä).

Tunnin kontrolloidut vedot uppoavat kroppaan kuin vesi Saharaan. Kesällä jyystetty peruskunto on vielä tallessa. Syksyn krossikisat herättelivät jumista. Töissä on kyllä poikkeuksellisen paljon tekemistä, mutta tipaton tammikuu ja fokusoitu olo jeesaavat palautumista. Alaselkä on aiemmin ollut talvisin jumissa, mutta nyt kun en ole ennättänyt ulkona palella pitkiä lenkkejä, olo on vetreä kuin pikkupojalla. Takareidet ja lonkan koukistajat eivät nekään kinnaa.

Lämpö, hiki, liike ja kontrolli, ettei mene yli.

Innolla katson, kauanko kestää.

Se varovainen FTP on muuten 295, siinä kauniissa kuvitelmassa, jonka Elite Turbo Muin ja Trainerroad yhdessä minulle maalailevat.

Eka kivi

Virheiden tekeminen ei ole tyhmää. Virheiden toistaminen on. Olen tyhmä.

Lepsu kiihdytys Hietsussa.

Rutikan krossikisassa ajoin Schwalbe Rocket Roneilla. Ne eivät ole tubeless-yhteensopivat eikä niissä ole mitään suojausta. Takakumin paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen, eikä siitä kumista ollut enää pyörällä ajamiseen.

Tänään Hietsun varjo-SM:ssä oli toki jäljellä etukumi. Sen paperinohut kylki repeytyi ensimmäiseen kiveen.

Kiittelin itseäni. Etenkin siksi, että olin itse harjannut kivet näkösälle höttölumen alta, että osaisin niitä varoa. Koska etukumi ei tyhjentynyt välittömästi, jatkoin kohti seuraavaa kiveä. Se iski takakumista (Mud Wrestler) ilmat pihalle.

Kruisailin hetken lussukumeilla, mutta aloin sääliä lompakkoa. Paljaalla kuitukehällä ei ole yhtä kiva ajaa kuin paljaalla alumiinilla.

Mutta vitut, en jättänyt kesken. Juoksin pyörä olalla puolitoista kilometriä varikolle. Sain Raparperilta nastakiekon eteen. Takakumi alkoi vähitellen pitää litkut kun näytin sille umpijäistä jalkapumppua. Ja ei kun kitumaan.

Marathon Winter ei pidä höttölumessa. Mutkissa ei ollut hauskaa, paisti katsojilla.

Muuten kulki juuri niin kuin kulkee jos on edellisenä päivänä ajanut 11 x 3 min 130 %:lla ftp:stä.

Sitten mentiin saunaan, tilattiin pitsat ja katsottiin striiminä Belgian-mestaruuskisat. Sanoisin että vahvasti voiton puolelle.

Eka mutkassa Kuiton Antille lantiota, kärkeen ja höntyillen kohti kiveä.
Tässä kumit jo tyhjinä.

Sukkasilleen mutkat nastakiekolla peränpitäjänä.

Vauhdin tunnetta eiku pelon.

Uudet rillit tekee vauhdikkaan naaman.

Antti varvasi, nöyränä maaliin.

Speksaus vittuun

Tullut hankittua kaikennäköistä viime aikoina, niin kuin se traineri. Sen kylkeen piti verkosta tilata Campa-vapaaratas ja sille pakka ettei tarvitse vaihdella ja jotain pientä että saa postit.

Sitten menin ajamaan sitä traineria, ja heti kovasti harmistuin kun älypuhelimelle ei ollut paikkaa. Mistä virtuaalivalmentaja nyt piirtää minulle wattikäyrää? Stemmin päällä on liukasta.

Menin verkkoon speksaamaan älypuhelimelle telinettä. Niitä oli saatanallisesti, ja enimmät aivan kamalia härpäkkeitä, jotka kelpasivat vain yhden valmistajan yhden vuosikerran yhden väriselle mallille.

Ei helvetin perse. Tuli mitta täyteen.

Otin palan jesaria. Puhelin pysyi sillä stemmissä just hyvin. Tulisipa mitta useammin täyteen.

Rainerin kanssa

Olen hankkinut keskimääräistä laajemman pyöräilysivistyksen. Kisannut maantietä, maastoa ja cyclocrossia. Testannut brevettejä, rataa ja alamäkeä. Pyöräretkeillyt ympäri Eurooppaa, Suomea ja Lapin maastoja. Rakentanut, ostanut ja hajottanut hyvin monenlaisia pyöriä. Ajanut Kanariffat, Toscanat ja Mallorcat.

Lisäksi olen hikoillut sekä rullilla että hattiwattipyörällä. Mutta en trainerilla.

Oi traineri! Kellarin nurkassa ujellat kuin suihkukone, syöt takarenkaita ja murrat runkoja! Sinuun kiinnitettynä onneton sielu polkee tahmeasti kuin suota! Sinä herutat ihmisestä myrkyllistä hikeä, joka syövyttää hiilikuitu-unelmat! Sinä kasvatat maantieurpolle jalat mutta kuihdutat kädet, ja saat katsomaan maiseman sijasta mittariin! Oi traineri!

Sattuneesta syystä joudun lähiaikoina tehostamaan ajankäyttöäni, joten ostin lähikaupasta trainerin. Koska en halua polkea suossa, ostin kunnollisen. Sen nimi on Elite Turbo Muin Smart B+.

Se on suoravetomallia, eli traineri tulee takakiekon tilalle, mikä helpottaa käyttöä. Se painaa saakelisti, mikä tarkoittaa tukevuutta ja epämobiiliutta. Se ampuu bluetoothilla ja ANT+:lla nopeuden, kadenssin ja tehon optimistisia likiarvoja. Se vastustaa paikallaan etenemistä vispaamalla jotain paksua nestettä lämpimäksi. Se on hiljainen.

Eilen illalla vietin sen kanssa ensihetket. Naitin sen Pickenflickiin, minäpuhelimeen ja Eliten omaan treenisoftaan ja poljin tunnin. Treenisofta osoittautui kelvottomaksi, mutta muuten ilmassa oli lupauksia.

Omalla pyörällä on paras ajaa, myös sisällä. Tarkempi raportti seuraa.

Pelkkää peekoota

En usko peekoohon. Täsmennän niille jotka eivät osaa katekismustaan: En usko peruskuntoharjoitteluun, siis pitkiin matalan sykkeen lenkkeihin.

Uskon tietysti että peekoo parantaa sydämen lyöntitilavuutta ja lihasten hapenkuljetusta ja rasvanpolttoa ja lässynlässyn. Se kaikki on tutkittu. Mutta en usko että peekoo on välttämätöntä tehokkaamman harjoittelun pohjaksi saati suomalaisissa maastopyöräkilpailuissa menestymiseksi.

Kerroon uutisen. Kestävyysurheilun harrastajiksi valikoituu tyyppejä, jotka tykkäävät viettää pitkiä aikoja lenkillä. Peekooharjoittelu on pelkkä keino oikeuttaa se mistä kestävyysurheilija tykkää. Tämä on peekoon ydin. Tämä on syy siihen, miksi sen halutaan olevan niin iso osa kestävyysurheilijan harjoittelua.

Peekoo on kiva juttu, mutta se ei ole kunnon kivijalka. Se on kunnon yksi osa. Kolmen tunnin marttakisassa pärjää muillakin kunnon osilla. Tekniikalla, tottumuksella, veekoolla, maksimeilla, voimalla, nopeudella, millä vaan.

Samoin pyöräilystä voi nauttia muillakin kunnon osilla kuin peekoolla. Nöösit ajavat vartin lujaa ja nilkuttavat kotiin väsymystään ihaillen. Enskakuskit rypistävät kaksi minuuttia alamäkeen ja spekuloivat vartin.

Vähättelen peekoota ehkä myös siksi, että minulla sitä on. Toisin kuin mitään muuta kuntoa.

Teininä kävelin huvikseni kuuden tunnin lenkkejä. Myöhäisteini-iästä yli kolmekymppiseksi tein vuodessa useita patikka- ja hiihtovaelluksia. Useimmat kestivät viikon, mutta olen järkyttänyt elimistöäni myös kolmen ja puolen viikon kävelyllä sekä kolmen viikon äärimmäisen vaativalla telttahiihtovaelluksella. Viikon maastopyörävaellukset ja ylipitkät normilenkit ovat tulleet kuvioon viimeisen kymmenen vuoden aikana. Melkein koko viime kesä meni retkipyöräillessä.

Kaikki tuollainen on peekoota. Voisi sanoa että tunnen rasva-aineenvaihduntani.

Mutta jos haluaisin kehittyä, minun pitäisi tehdä kaikkea paitsi peekoota. Harmi vaan ettei huvita.

Paljon enemmän huvittaa ajella Keski-Suomen polkuja ja pikkuteitä kaikessa rauhassa, niin pitkään kuin varpaat pysyvät sulina. Välttelen tarpeetonta höntyilyä, mutta toisaalta nautin siitä, että voin nousta sekaan tiukkojakin mäkiä ja kiihdytellä vauhdikkaitakin polkupätkiä, eikä kolmen tunnin jälkeen väsytä. Se on ihan hyvä syy ajaa pelkkää peekoota.

Turpiin vaan ja onnea

Palailin töistä Kalasataman metriksen liepeiltä uutta reittiä. Siellä on tehty monenmoista remppaa, ja katulamppukin oli pimeänä. Päätin oikaista pienen sorakentän yli.

Heti asvaltin päätyttyä etupää putosi puolen metrin monttuun. Minä siitä pää edellä tonttiin. Kypärään runtua, silmälasit poskelle, ilmat pihalle.

Se vasta on veikeä tunne kun tietää että eipä hätää, ilmat on vaan pihalla, ja kuitenkin pystyy vain korisemaan ja ynisemään dramaattisesti. Ohikulkijat pelästyy.

Paitsi yksi nuorehko mieshenkilö ei pelästynyt vaan kysyi että menikö ilmat pihalle, käänsi minut selinmakuulle ja nosti jalat ylös. Heti helpotti. Erittäin ässää toimintaa häneltä. Siinä juteltiin että tuli lapsuus mieleen. Silloin tonttiin tömähtely oli arkipäivää ja hän oppi hoitokonstit.

Kotona väänsin silmälasien titamiinikehykset pihdeillä suoriksi ja tarkastelin naamaa. Siihen näyttäisi tulevan lievän turpaanvedon merkit: aavistus mustaa silmän alle ja punaista poskeen.

Juuei, en syytä kaupunkia vaarallisesta paikasta. Ei fillaria kerta kaikkiaan kannata ajaa jos ei näe minne.

Polut & musiikki

Minä olen musiikkitoimittaja, joten vapaa-aikana musiikki kiinnostaa yhtä paljon kuin putkimiestä putket.

Tai niin väitin joskus, kun ajattelin että sellainen väite tukee ammattiylpeyttä. Luulin väärin. Oikeasti tykkään musiikista kuin hullu puurosta. Silti vasta ihan viime aikoina olen ryhtynyt ajamaan pyörällä musiikkia kuunnellen.

Siihen tarvittiin muutama seikka. Ensinnäkin se, että aloin kaivata ajanvietettä kilsoille. Kavereiden kanssa aika joutuisi, mutta yhteislenkit ovat hankalia freelancerin työajoilla.

Tarvittiin myös äänentoisto. Se ratkesi parhain päin Etymotic HF-5 -kuulottimilla. Ne ovat pienet, hyvä-ääniset, uppoavat hanakasti syvälle korvakäytävään, pysyvät siellä ja blokkaavat pahan maailman äänet kokonaan pois. Ei tuulen suhinaa, pyörän nitinää eikä tööttääviä autoja. Kalliit tietysti, mutta verovähennyskelpoiset.

Sitten tarvittiin älypuhelimeen Radiot.fi ja sieltä Basso, Radio Helsinki ja YLE Radio 1. Tietysti myös Spotify, premiumina koska sekin on verovähennyskelpoinen.

Ja sitten polulle, mieluiten pimeässä.

Kun kypärävalo poraa sysipimeään kuusikorpeen pyöränmentävää reikää ja korvissa kuuluu ihan pelkkä Sibban viulukonsertto Kuusiston Pekan soittamana, tunnelma on musiikille otollinen. Myös RSO:n nykärikonsertteihin ehtii keskittyä poikkeuksellisen hyvin, ne kun tulevat vakiolenkkiaikaan, loppuviikosta klo 19-21.

Hyvää kotimaista laulaja-lauluntekijä-poppia saattaa mennä kolmekin albumillista peekoolenkillä. Hattiwattipyörän päällä tietysti jotain jumputtavampaa.

Musiikki kuljettaa aikaa, aika kuljettaa pyörää, kaikki tapahtuu itsestään ja kauniisti.