Kuten jo maaliskuussa kerroin, tänä kesänä pyöräilen ammatikseni. Tai siis roudaan kansanmuusikkopuolisoni Emilian viuluja pyöräperäkärryssä ympäri Suomen musiikkifestivaaleja kolme tuhatta kilometriä apurahalla. Tarkoitus on myös spiikkailla vähän ja jopa soittaa viulua malliksi siitä, miten kansanmusiikkia ei soiteta.
En usko että teitä vittuakaan kiinnostaa hiilidioksidipäästötön kansanmusiikkikiertue polkupyöräillen. Mutta että saisin pyöräilijöiden klikkauksia tuonne kiertueblogin puolelle, siirrän fillarointiin liittyvät tekstinpätkät sinne. Kiusa se on pienikin kiusa molemmille lukijoilleni, hähhää.
Uusin varusteraportti koskee runkojen jäykkyyttä peräkärrynvedossa.
Eilen ajettiin Lohjalle ja takaisin. Huomenna ajetaan Kimonkylään Lapinjärvelle. Kiertueen pääsivulta löytyy linkit konsertteihin ja karttaan.
perjantai 5. kesäkuuta 2015
keskiviikko 3. kesäkuuta 2015
Maailma ei vittuile pyöräilijälle
Eilen illalla sain inspiraation hyydyttää nousukuntoni kisaamalla ennen kuin olen palautunut Korso-marasta. Autoilin Hyvinkäälle Bianchi-cupiin. Jee jee, hyvin hyytyi kunto siellä.
Paluumatkalla hyytyi myösauto Mazda varsin pysyvän oloisesti Myllykukon ramppiin Nurmijärvelle. Alkuun vähän vitutteli. Sitten hain Myllykukosta ruokaa ja juomaa. Sitten soitin hinauksen.
Kun hinaaja tuli, vetäisin takakontista kisapyörän voittajan elkein, leveästi hymyillen. Viekää romu pois, minä jatkan tällä, tämä toimii.
Ajelin illan pimetessä nelisenkymmentä kilometriä kotiin. Mahtava kuunmollukka silmäili pilvien lomasta. Ilma oli raikas ja tyyni. Jänikset ja peurat olivat liikkeellä, autot eivät.
Kun sokeri ehti jalkoihin, oli kevyt ajaa. Valitsin näköalareitin, en suorinta.
Maailma ei pysty vittuilemaan, jos on pyörä mukana.
Paluumatkalla hyytyi myös
Kun hinaaja tuli, vetäisin takakontista kisapyörän voittajan elkein, leveästi hymyillen. Viekää romu pois, minä jatkan tällä, tämä toimii.
Ajelin illan pimetessä nelisenkymmentä kilometriä kotiin. Mahtava kuunmollukka silmäili pilvien lomasta. Ilma oli raikas ja tyyni. Jänikset ja peurat olivat liikkeellä, autot eivät.
Kun sokeri ehti jalkoihin, oli kevyt ajaa. Valitsin näköalareitin, en suorinta.
Maailma ei pysty vittuilemaan, jos on pyörä mukana.
sunnuntai 31. toukokuuta 2015
Ansioton arvonnousu
Korson marassa oli väkeä kuin pipoa, ja eturivissäkin lähtöläävän täydeltä kiireisen näköisiä kavereita. Miten vitussa siis on selitettävissä, että ajoin sarjassani kuudenneksi? Se, näetsen, on elämäni toiseksi paras marttakisasijoitus, ja paras tuli kyläkisasta, kun ei ollut kilpaveljiä.
Ettei totuus unohtuisi, muutama kova ajoi ysikuutosen eikä martta-cupin matkaa, ja ikämiessarjalaisia vilisi ohi peräti neljä. En ikinä halua täyttää 40, koska sitten saa pataan liian kanssa.
Mutta ajoin paremmin kuin koskaan. Pysyin porukoissa, en kaatuillut, imin Kyösti Soinin takarengasta suurella taktisella viisaudella, jaksoin loppuun asti ja jätin esimerkiksi Korpelan Akia ja Sairasen Iiroa minuuttitolkulla.
Pitäisi tuntua hyvältä, mutta oikeasti tuntuu petokselta. Olen kunnossa ilman harjoittelua, ilman omaa ansiota. En muista koska olisin tehnyt vetoharjoituksen. Viime viikonloppuna tuhosin jalat 24h-ajossa. Perjantaina vedin napakat viinikännit. Rytyytän menemään hitaalla takajäykällä.
Olisi mukavampi tehdä kovaa työtä ja pärjätä vasta sitten.
Tai no, oikeastaan tämä on kyllä aivan helvetin mukavaa. Tuosta vaan ottaa pyörän ja kaahaa kotimaan kärkiporukoissa että ryskyy.
Mitä rataan tulee, se oli nopea ja hauska.
 |
| Lennossa, todistaa Emil Eklundin kuva. |
Ettei totuus unohtuisi, muutama kova ajoi ysikuutosen eikä martta-cupin matkaa, ja ikämiessarjalaisia vilisi ohi peräti neljä. En ikinä halua täyttää 40, koska sitten saa pataan liian kanssa.
Mutta ajoin paremmin kuin koskaan. Pysyin porukoissa, en kaatuillut, imin Kyösti Soinin takarengasta suurella taktisella viisaudella, jaksoin loppuun asti ja jätin esimerkiksi Korpelan Akia ja Sairasen Iiroa minuuttitolkulla.
Pitäisi tuntua hyvältä, mutta oikeasti tuntuu petokselta. Olen kunnossa ilman harjoittelua, ilman omaa ansiota. En muista koska olisin tehnyt vetoharjoituksen. Viime viikonloppuna tuhosin jalat 24h-ajossa. Perjantaina vedin napakat viinikännit. Rytyytän menemään hitaalla takajäykällä.
Olisi mukavampi tehdä kovaa työtä ja pärjätä vasta sitten.
Tai no, oikeastaan tämä on kyllä aivan helvetin mukavaa. Tuosta vaan ottaa pyörän ja kaahaa kotimaan kärkiporukoissa että ryskyy.
Mitä rataan tulee, se oli nopea ja hauska.
keskiviikko 27. toukokuuta 2015
Kuolema pyörän päällä II
Eilen kävin taas kuolemassa pyörän päälle, kuten ranskalaiset aika-ajosta sanovat. Viime vuonna jo kirjoitin, että Bianchi-cupin Petikon maastoaika-ajosta puuttuu kaikki mikä tekee maastopyöräilystä hauskaa.
Sana on kiirinyt, koska paikalla ei ollut juuri ketään, mitä nyt kourallinen oranssipaitoja, kovan luokan maantieurpo Teemu Viholainen sekä XCO-pyssy Jerkku Holmberg. Ynnä muita.
Viime vuoden heinäkuussa ajoin saman radan patti polvessa mutta kisakunnossa aikaan 31.48. Vuonna 2013 ajoin märällä radalla 34.22. Vuonna 2011 ajoin kostealla radalla 35.55.
Nyt ajoin hyvissä olosuhteissa 31.30. Jäin Jerkusta ja Vihulaisesta vain puolisen minuuttia.
On se jännä, että viikonlopun 300 km ja 24 h ei painanut koivissa. Sekin on jännä, että sain koneesta kierroksia irti ilman kisarutiinia ja ilman ainuttakaan vetoharjoitusta pariin kuukauteen.
Toisaalta - jos aika olisi jäänyt tuota huonommaksi, Yetin keventely olisi kyllä vituttanut vielä enemmän kuin se tällä hetkellä vituttaa.
Sana on kiirinyt, koska paikalla ei ollut juuri ketään, mitä nyt kourallinen oranssipaitoja, kovan luokan maantieurpo Teemu Viholainen sekä XCO-pyssy Jerkku Holmberg. Ynnä muita.
Viime vuoden heinäkuussa ajoin saman radan patti polvessa mutta kisakunnossa aikaan 31.48. Vuonna 2013 ajoin märällä radalla 34.22. Vuonna 2011 ajoin kostealla radalla 35.55.
Nyt ajoin hyvissä olosuhteissa 31.30. Jäin Jerkusta ja Vihulaisesta vain puolisen minuuttia.
On se jännä, että viikonlopun 300 km ja 24 h ei painanut koivissa. Sekin on jännä, että sain koneesta kierroksia irti ilman kisarutiinia ja ilman ainuttakaan vetoharjoitusta pariin kuukauteen.
Toisaalta - jos aika olisi jäänyt tuota huonommaksi, Yetin keventely olisi kyllä vituttanut vielä enemmän kuin se tällä hetkellä vituttaa.
maanantai 25. toukokuuta 2015
Ultratour de Tampere
Ultramatkojen kisaaminen sattuu liian paljon liian pitkään. Onneksi ultramatkoja voi ajaa myös yhteislenkkinä. Se on niin kuin maastopyöräilyä, mutta pidempään.
Tour de Tampere -tapahtuman tasavuosien kunniaksi Suomen kokenein aktiiviultramaastopyöräilijä, diesel-legenda Mikko Petäjämäki järjesti yhteislenkin spekseillä 24 tuntia, 300 kilometriä. Menin mukaan, koska halusin tsekata kokemustasoni. Tuon mittainen rykäisy paljastaa puutteet kalustossa, varusteissa, tankkaustaidossa, kunnossa ja kropassa.
Hulluja kerääntyi Pirkkahallille tusina. Hetki meni kun asettelin eväsnyyttejä, vaihtovaatteita ja kolapulloja logistiseen järjestykseen. Turhan tarkka ei tarvinnut olla - huoltoauto seuraisi parin tunnin välein ja reitti menisi asutuilla seuduilla.
Iltakahdeksalta poljettiin. Alkusiirtymän jälkeisillä herkkupoluilla alkoi heti vituttaa, kun hiirikäden jännettä jäyti jännetupintulehdusmainen kipu. Tähänkö loppuu? Ei sentään. Otin sykemittarin pois ja helpotti. Mittarit vittuun, monesta syystä.
Tähän väliin trendikästä videosisältöä by Ari Autio.
Roineen rantaa. Huoltoasemalla evästä ja valot päälle. Herkkupolkuja Roineen ympäri. Salen pihassa evästä ja lisää vaatetta. Siirtymää, polkuja. Huoltoasemalla puurolautanen ja valot pois. Siirtymää, polkuja. Tasaisen rytmin rikkoi sade, joka alkoi sumuna mutta vaati kuoret. Märkänä huoltoasemalle, aamiaista. Puoliväli.
Sitten siirtymää, kärrypolkuja ja loputonta kangasmaastoa Jämille. Sade loppui, tuuli kuivasi. Jämin hotellitauko oli luksusta. Kamat odottivat pukuhuoneessa. Suihku, kuivat vaatteet, lounas. Pasta maistui oikein hyvin, siitä huomasi että punaisella ei ole oltu. Sitten siirtymää, kärrypolkuja ja loputonta kangasmaastoa pois Jämiltä.
Ajelin kärkipäässä, koska olen pahimman lajin wheelsucker enkä halua jojottaa. Tasainen ajorytmi jekutti ajantajua. Tuntui että kello oli pysyvästi aamukahdeksan. Kroppa oli vähän uninen mutta toimintaan virittynyt. Loppua kohti ajaminen tuntui koko ajan paremmalta. Ylämäet menivät lentäen, vain siirtymät puuduttivat enemmän kuin aluksi. Mieli täyttyi maastopyöräilyn riemusta. Sitten oltiinkin taas Pirkkahallilla.
Olin hyvävoimainen. Koko reissu meni rasvanpolttovauhtia, tai ainakin sain kaikki hiilarit takaisin geeleistä, banaaneista, salmiakkikarkeista ja ruoasta. Jalat olivat edelleen täynnä energiaa. Mihinkään ei sattunut, ei selkään eikä edes perseeseen. Silmät olivat punaiset kuin särjellä, koska niin minulle käy kun olen hetkisen ulkosalla. Pyörä toimi loisteliaasti ja oli muuten ainoa takajäykkä.
Kotimatkalla moottoritiellä maailma alkoi edetä nykäyksittäin - autot tekivät puolen sekunnin teleporttauksia. Pysäytin huoltoasemalle ja annoin silmien mennä kiinni. Kello hyppäsi sekunnissa puoli tuntia, ja sitten ajoin turvallisesti kotiin. Kunnon yöunet, ja aamulla tuntui normaalilta. Tästä ei tainnut tulla kuukauden hermostollista väsymystilaa, mutta ei myöskään sankaritarinoita tai itsensä ylittämisen kokemusta.
Mutta perinne tästä ultratourista saattaa tulla. Enemmän polkua ja vähemmän siirtymää niin reitti täyttää kaikki toiveet. Tampereella on Skandinavian paras singletrack-tarjonta, joten mahdollisuuksia riittää.
Upeinta on se, että Kaupin Kanuunat ovat luoneet alueelle muhevan maastopyöräilykulttuurin, jossa tällaiset yhteislenkit ovat mahdollisia. Kiitos Mikko, kiitos huolto.
Tour de Tampere -tapahtuman tasavuosien kunniaksi Suomen kokenein aktiiviultramaastopyöräilijä, diesel-legenda Mikko Petäjämäki järjesti yhteislenkin spekseillä 24 tuntia, 300 kilometriä. Menin mukaan, koska halusin tsekata kokemustasoni. Tuon mittainen rykäisy paljastaa puutteet kalustossa, varusteissa, tankkaustaidossa, kunnossa ja kropassa.
Hulluja kerääntyi Pirkkahallille tusina. Hetki meni kun asettelin eväsnyyttejä, vaihtovaatteita ja kolapulloja logistiseen järjestykseen. Turhan tarkka ei tarvinnut olla - huoltoauto seuraisi parin tunnin välein ja reitti menisi asutuilla seuduilla.
Iltakahdeksalta poljettiin. Alkusiirtymän jälkeisillä herkkupoluilla alkoi heti vituttaa, kun hiirikäden jännettä jäyti jännetupintulehdusmainen kipu. Tähänkö loppuu? Ei sentään. Otin sykemittarin pois ja helpotti. Mittarit vittuun, monesta syystä.
Tähän väliin trendikästä videosisältöä by Ari Autio.
Roineen rantaa. Huoltoasemalla evästä ja valot päälle. Herkkupolkuja Roineen ympäri. Salen pihassa evästä ja lisää vaatetta. Siirtymää, polkuja. Huoltoasemalla puurolautanen ja valot pois. Siirtymää, polkuja. Tasaisen rytmin rikkoi sade, joka alkoi sumuna mutta vaati kuoret. Märkänä huoltoasemalle, aamiaista. Puoliväli.
Sitten siirtymää, kärrypolkuja ja loputonta kangasmaastoa Jämille. Sade loppui, tuuli kuivasi. Jämin hotellitauko oli luksusta. Kamat odottivat pukuhuoneessa. Suihku, kuivat vaatteet, lounas. Pasta maistui oikein hyvin, siitä huomasi että punaisella ei ole oltu. Sitten siirtymää, kärrypolkuja ja loputonta kangasmaastoa pois Jämiltä.
Ajelin kärkipäässä, koska olen pahimman lajin wheelsucker enkä halua jojottaa. Tasainen ajorytmi jekutti ajantajua. Tuntui että kello oli pysyvästi aamukahdeksan. Kroppa oli vähän uninen mutta toimintaan virittynyt. Loppua kohti ajaminen tuntui koko ajan paremmalta. Ylämäet menivät lentäen, vain siirtymät puuduttivat enemmän kuin aluksi. Mieli täyttyi maastopyöräilyn riemusta. Sitten oltiinkin taas Pirkkahallilla.
Olin hyvävoimainen. Koko reissu meni rasvanpolttovauhtia, tai ainakin sain kaikki hiilarit takaisin geeleistä, banaaneista, salmiakkikarkeista ja ruoasta. Jalat olivat edelleen täynnä energiaa. Mihinkään ei sattunut, ei selkään eikä edes perseeseen. Silmät olivat punaiset kuin särjellä, koska niin minulle käy kun olen hetkisen ulkosalla. Pyörä toimi loisteliaasti ja oli muuten ainoa takajäykkä.
Kotimatkalla moottoritiellä maailma alkoi edetä nykäyksittäin - autot tekivät puolen sekunnin teleporttauksia. Pysäytin huoltoasemalle ja annoin silmien mennä kiinni. Kello hyppäsi sekunnissa puoli tuntia, ja sitten ajoin turvallisesti kotiin. Kunnon yöunet, ja aamulla tuntui normaalilta. Tästä ei tainnut tulla kuukauden hermostollista väsymystilaa, mutta ei myöskään sankaritarinoita tai itsensä ylittämisen kokemusta.
Mutta perinne tästä ultratourista saattaa tulla. Enemmän polkua ja vähemmän siirtymää niin reitti täyttää kaikki toiveet. Tampereella on Skandinavian paras singletrack-tarjonta, joten mahdollisuuksia riittää.
Upeinta on se, että Kaupin Kanuunat ovat luoneet alueelle muhevan maastopyöräilykulttuurin, jossa tällaiset yhteislenkit ovat mahdollisia. Kiitos Mikko, kiitos huolto.
keskiviikko 20. toukokuuta 2015
Keventelykielteinen satulatolppa- ja satulatolpankiristinraportti
Marraskuussa kevensin 78 grammaa vaihtamalla satulatolpan. Joulukuussa kevensin 23 grammaa vaihtamalla satulatolpan kiristimen. Ei helvetin perkele miten ihmislapsi voi olla tyhmä.
Kevytkiristin ei pitänyt kevyttolppaa ylhäällä. Ei vaikka väänsin kiristimen ruuvin tappiin asti.
No mitäs, laitoin vanhan kiristimen takaisin. Kevyttolppa ei pysynyt ylhäällä.
No mitäs, laitoin vanhan tolpan takaisin mutta kevytkiristimen. Vanha tolppa ei pysynyt ylhäällä.
No mitäs, kun piti ajaa Toscanan läpi, laitoin vanhan kiristimen ja vanhan tolpan. Kaikki hyvin, mutta rahan tuhlaus vitutti.
No mitäs, kisakauden koittaessa hain Ylävitosesta kitkatahnaa. Se näyttää mansikkahillon ja hammastahnan sekoitukselta, mutta maksaa enemmän. Laitoin kitkatahnaa, kevyttolpan ja vanhan kiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä! Tähän fanfaareita.
No mitäs, tulin ahneeksi. Laitoin kitkatahnaa, kevyttolpan ja kevytkiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä, mutta NAKSUI NIIN VITUN LUJAA, että jalankulkijat väistivät kaukaa. Kuulosti kuin pyörä hajoaisi. Naksuminen vituttaa kaikkia, mutta erityisen paljon naksuminen vituttaa minua, koska olen musiikkikriitikko ja herkkä häiriöäänille ja maastopyöräilen etsiäkseni hiljaisuutta. Yritin kaikkea, mutta VITUN LUJA NAKSUNTA jatkui.
No mitäs, laitoin uudestaan kitkatahnaa, kevyttolpan ja vanhan kiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä. Tähän uudestaan fanfaareita.
Nyt minulla on 78 grammaa kevyempi satulatolppa - sekä pyörä, jonka sisällä on noin 101 grammaa kitkatahnaa. Vitun keventely, se on perseestä.
Kevytkiristin ei pitänyt kevyttolppaa ylhäällä. Ei vaikka väänsin kiristimen ruuvin tappiin asti.
No mitäs, laitoin vanhan kiristimen takaisin. Kevyttolppa ei pysynyt ylhäällä.
No mitäs, laitoin vanhan tolpan takaisin mutta kevytkiristimen. Vanha tolppa ei pysynyt ylhäällä.
No mitäs, kun piti ajaa Toscanan läpi, laitoin vanhan kiristimen ja vanhan tolpan. Kaikki hyvin, mutta rahan tuhlaus vitutti.
No mitäs, kisakauden koittaessa hain Ylävitosesta kitkatahnaa. Se näyttää mansikkahillon ja hammastahnan sekoitukselta, mutta maksaa enemmän. Laitoin kitkatahnaa, kevyttolpan ja vanhan kiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä! Tähän fanfaareita.
No mitäs, tulin ahneeksi. Laitoin kitkatahnaa, kevyttolpan ja kevytkiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä, mutta NAKSUI NIIN VITUN LUJAA, että jalankulkijat väistivät kaukaa. Kuulosti kuin pyörä hajoaisi. Naksuminen vituttaa kaikkia, mutta erityisen paljon naksuminen vituttaa minua, koska olen musiikkikriitikko ja herkkä häiriöäänille ja maastopyöräilen etsiäkseni hiljaisuutta. Yritin kaikkea, mutta VITUN LUJA NAKSUNTA jatkui.
No mitäs, laitoin uudestaan kitkatahnaa, kevyttolpan ja vanhan kiristimen. Tolppa pysyi ylhäällä. Tähän uudestaan fanfaareita.
Nyt minulla on 78 grammaa kevyempi satulatolppa - sekä pyörä, jonka sisällä on noin 101 grammaa kitkatahnaa. Vitun keventely, se on perseestä.
maanantai 18. toukokuuta 2015
Tour de Tampereen ultramatkaan valmistautuminen
Elämä olisi vitun tylsää ilman jatkuvaa kipua, kohtuutonta väsymystä ja paskoja juttuja. Siksi ilmoittauduin Tour de Tampereen ultramatkalle. Se on ihan niin kuin Tour de Tampere, mutta lähtee vuorokautta aiemmin.
24 tuntia maastoa. 300 kilometriä maastoa. Kuulostaa helvetin typerältä, mutta en ole stressannut. Diesel-legenda Mikko Petäjämäen peesissä ja Kaupin Kanuunoiden huomassa kaikki varmasti järjestyy parhain päin. Eikä tarvitse ajaa kilpaa. Ultramatkan ajaminen kilpaa on kamalaa.
Edellisenä iltana luen nuo linkkaamani ohjeet, käyn ostamassa nipun flapjackejä, geelejä ja banaaneja, pakkailen pari reppua täyteen fillarivaatteita, jätän sääennusteen huomiotta ja sillä hyvä.
Muuten olen soveltanut Lauri Pulakan ohjetta: "Paljon kilsoja jalkoihin ja pahaa sisua." Soveltanut sikäli, että kilsoja on vain jonkin verran.
Tiedän silti että pärjään Yetin kanssa. Olen testannut tärkeimmät: 1 x 10 riittää. Satulatolppa pysyy ylhäällä. Molemmat kiekkosetit toimivat. Klossit ovat kohdallaan. Uudet pöksyt eivät hierrä. Uusi vihkisormus hiertää mutta ajan ilman.
Siitä tulee hauskaa, mutta kisakuntoon palautuminen vie kauan. Ultrien jälkeen tulee aina blues. Hermostollinen ja psykologinen blues.
sunnuntai 17. toukokuuta 2015
Kuntoon ajo
Kevättalven pyöräilyt jäivät vähiin työkiireiden hääkiireiden pyöräilyvitutuksen takia, joten en ole kunnossa. Nyt kun kisalieska taas lepattaa, lähdin kuntoilemaan, nimittäin ajamaan kuntoajon, nimittäin Keravan kevätpolkaisun.
Maantielle, mitä vittua? Samaa mietin itsekin aamulla Keravan-junassa. Ja pankkiautomaatilla kun nostin viisikymmentä euroa kisamaksua. Ja Talman koulun vessassa stressipaskalla.
Kahdeksan vuoden takaa minulla on muistikuva, että kuntoajot ovat hengenvaarallista häröilyä. Siksi pelastauduin pääjoukon kärkeen heti alussa. Siellä sai nyt rauhassa poltella tulitikkujaan eli kiriä alkuhatkoja kiinni. Korson Kaiku sai miehen pilipalihatkaan, joten katsoin olevani taktisesti hienostunut, kun kiihdyttelin muitten nöösien perään. Leikkiä se vain oli ensimmäisellä kierroksella, tai minulle kuntoilua. Tasaisella maantiellä kiihdyttely ei ole alaani, mutta tänä kauniina sunnuntaipäivänä katsoin sen heikkouden harjoittamiseksi.
Sitä paitsi A. Stubbilainen kävi erikseen kehumassa polkupyöräni kauneutta. Vastasin että kauneus maksoi nelisensataa euroa. Kalliimpaan ei ole varaa. Vitun virnistelevä supliikkijeesus. Tai siis varmaan jees ajella samanmielisten seassa vaikka on pikkuisen erilainen, niinhän me kaikki tuumitaan.
Jälkipuoliskolla innostuimme seurakaverien kanssa entisestään ja kävimme vuorotellen tuhoamassa jalkojamme. Oikeat maantiemiehet nauroivat, mutta entä sitten. Loppukilometreillä pysyin kärkijoukon peesissä ja loppumäessä pidin paikkani.
Ei siis todellakaan mitään vitun sankaritekoja. Aina kun takavasemmalta ampui ohi oikea maantiepyöräilijäohjus kuitukiekot humisten, tiesin etten pysty välittömään reaktioon. Sellaista se maantieajo on, kovaa rynkytystä ilman ejakulointia...
Maantielle, mitä vittua? Samaa mietin itsekin aamulla Keravan-junassa. Ja pankkiautomaatilla kun nostin viisikymmentä euroa kisamaksua. Ja Talman koulun vessassa stressipaskalla.
Kahdeksan vuoden takaa minulla on muistikuva, että kuntoajot ovat hengenvaarallista häröilyä. Siksi pelastauduin pääjoukon kärkeen heti alussa. Siellä sai nyt rauhassa poltella tulitikkujaan eli kiriä alkuhatkoja kiinni. Korson Kaiku sai miehen pilipalihatkaan, joten katsoin olevani taktisesti hienostunut, kun kiihdyttelin muitten nöösien perään. Leikkiä se vain oli ensimmäisellä kierroksella, tai minulle kuntoilua. Tasaisella maantiellä kiihdyttely ei ole alaani, mutta tänä kauniina sunnuntaipäivänä katsoin sen heikkouden harjoittamiseksi.
Sitä paitsi A. Stubbilainen kävi erikseen kehumassa polkupyöräni kauneutta. Vastasin että kauneus maksoi nelisensataa euroa. Kalliimpaan ei ole varaa. Vitun virnistelevä supliikkijeesus. Tai siis varmaan jees ajella samanmielisten seassa vaikka on pikkuisen erilainen, niinhän me kaikki tuumitaan.
Jälkipuoliskolla innostuimme seurakaverien kanssa entisestään ja kävimme vuorotellen tuhoamassa jalkojamme. Oikeat maantiemiehet nauroivat, mutta entä sitten. Loppukilometreillä pysyin kärkijoukon peesissä ja loppumäessä pidin paikkani.
Ei siis todellakaan mitään vitun sankaritekoja. Aina kun takavasemmalta ampui ohi oikea maantiepyöräilijäohjus kuitukiekot humisten, tiesin etten pysty välittömään reaktioon. Sellaista se maantieajo on, kovaa rynkytystä ilman ejakulointia...
lauantai 16. toukokuuta 2015
Ihan tavallinen kehä
Nyt olen ajanut MCarbonin Nextie-kehällä kolme kertaa eli kymmenen tuntia. Kaksi kolistelu- ja hyppelylenkkiä akselilla Hallainvuori-Kivikko ja yhden möyrintälenkin Sipoonkorvessa.
Se on kuin mikä tahansa jäykkä ja leveä AM-kehä, mutta XC-kisakehän painoinen. Se on kuin mikä tahansa kevyt XC-kisakehä, mutta jäykkä ja leveä kuin AM-kehä.
Täts it. No hienostellaan.
Jäykkyys on niin ilmeistä, että kevyt XC-setäkin huomaa, kun tulee pikkuhyndästä alas vähän nenälleen. Leveys puolestaan jeesasi Thunder Burtin muotoa ja tilavuutta, kuten aavistelin. En enää inhoa sitä kumia. Suorana on pysynyt enkä ole saanut burppaamaan, vaikka laskettelen noin baarin paineilla.
Muutenkin kuuluu hyvää, kiitos vaan. Hyvät jalat neljättä päivää. Tänään Sipoonkorvessa tuntui että pystyi ajamaan niin lujaa ja pitkään kuin huvitti. Se tarkoittaa, että laskukunto odottaa seuraavan polun päässä. Hyvät jalat ovat perseestä.
Se on kuin mikä tahansa jäykkä ja leveä AM-kehä, mutta XC-kisakehän painoinen. Se on kuin mikä tahansa kevyt XC-kisakehä, mutta jäykkä ja leveä kuin AM-kehä.
Täts it. No hienostellaan.
Jäykkyys on niin ilmeistä, että kevyt XC-setäkin huomaa, kun tulee pikkuhyndästä alas vähän nenälleen. Leveys puolestaan jeesasi Thunder Burtin muotoa ja tilavuutta, kuten aavistelin. En enää inhoa sitä kumia. Suorana on pysynyt enkä ole saanut burppaamaan, vaikka laskettelen noin baarin paineilla.
 |
| Kuvasisältönä päivän singletrack-tarjontaa. |
keskiviikko 13. toukokuuta 2015
Vapaaratas goes crabon
Huomaattekos mitään erikoista?
Lisäksi huomaatte crabonia eli carboniittia eli taikamateriaalia eli keventelyä.
Kun ajoin kisakiekkoni sipsiksi, päätin hankkia jämymmän kehän. Eppu ja MCarbon liittoutuivat ja juonittelivat ja esittivät minulle hiilikuitukehää, mutta vain sillä ehdolla että yritän tosissani ajaa sen paskaksi. Sehän minulta käy, vaikka olen kevyt XC-setä joka pelkää ilmaa.
Kehä on tätä mallia, ja Eppu kasasi sen vanhan kiekon navalla ja pinnoilla. Vertailun siis pitäisi onnistua. Nyt alkuun laitoin myös ukkospierurenkaan, niin tiedän testatessa, että vain kehä vaihtui.
Odotan crabonilta muutamaa seikkaa:
Keveyttä. No siinä tuli takkiin tuollaiset 50 grammaa DT Swiss XR331:een verrattuna, mutta elämä on.
Leveyttä. Oujea. Kuusi milliä kasvoi sisä- ja ulkoleveys ja syvyyskin. Sen myötä Thunder Burtin muoto muuttui radikaalisti. Nyt reunanappulat ovat lähempänä maata. Elättelen toiveita että kumin käytös siitä petraantuu. Ilmaakin mahtuu enemmän. Ja voin laittaa normikokoisen kumin.
Jäykkyyttä. Se nähdään kun suuntaan kivikkoon. Toivon että näitä ei tarvitse rihdata, koska kehä kantaa vastuuta enemmän kuin pinnat.
Kestävyyttä. Tämä on se mikä kaikkia kiinnostaa. Etenkin minua, Eppua, MCarbonia ja huolestunutta vaimoani. Laitan niin matalat paineet kuin ilkiän ja ryskään päin kiviä. Laitan krossirenkaan ja ajan syksyllä VPCX:ää. Sitten selviää. Kahden vuoden takuu näissä on.
Toistaiseksi on selvinnyt vain, että kumit nousivat helposti, napsahtivat lupauksia herättävästi ja pitivät laakista. Nyt ajamaan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)