Ajoin maantiekisan

Muutama pyörätoveri on täpinöissään ryhtynyt maantiepyöräkilvanajoon: kuitukiekot, tiimiasut, hattiwattimittarit ja kaikki. Ajattelin sitten minäkin tarkistaa, olisiko puuha hauskentunut siitä, kun joskus 2009-2010 ajelin kuntoajoja fiksillä.

Ne olivat levottomia, vaarallisia, tylsiä ja perseestä.

Bianchi-cupin maantieavaus tapahtui Arolammella. Sinne raahautui kuusikymmentäneljä kuskia, joista yhdellä oli teräspyörä. Massasta on helppo erottua, kun sijoittaa 400 euroa yhteen pyörään eikä yhteen kuitukiekkoon.

Ajo oli yllättävän siivoa, joten kuitua tuhoutui kuulopuheisiin verrattuna niukasti. Vain yksi satula pyöri pelotonin keskellä samalla kun kuski sovitteli murtunutta kuitutolppaa anukseensa.

Omalla kunnollani pysyin mukavasti pääjoukon mukana, koska rata oli helppo, mutta minkään ratkaisun tekemiseen ei tietenkään ollut kokemusta saati jalkaa. Pari kertaa huomasin olevani naurettavassa nöösiporukkahatkassa, mutta ei niistä sen enempää. Loppusuoralla jäin rullaamaan pussiin, mutta tuskinpa tikkujaloilla olisi kummoista kiriä viritelty.

Kokemuksen ja itseluottamuksen myötä luultavasti oppisin välttämään itseni väsyttämistä rynkyttävällä ajolla. Sitä edemmäs maantiepyöräkilvoittelu ei minun ominaisuuksillani yltäisi.

Plussat:
+ ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
+ pelotonin humina, parveilu ja vauhti
+ terävää treeniä kiihdyttelyyn
+ en kaatunut tai kaatanut

Miinukset:
- ilmanvastus, tuo suuri tasoittaja
- alhainen kokonaisrasitus
- hermostuttavaa mutta silti tylsän toisteista
- naurettavan kalustovetoista ja vakavaa

Ei tarvitse toista kertaa, paitsi ehkä Bianchi-cupia treeninä.

Tuscany trail

Satuin menemään oikean naisen kanssa naimisiin, joten pääsin polkupyöräilyhäämatkalle. Kohteeksi valikoitui Tuscany trail, koska näin tämän videon:

Tuscany Trail || unsupported bicycle adventure || from Martino Vincenzi on Vimeo.

Oikeasti Tuscany trail on bikepacking-brevet-tapahtuma eikä matkailureitti. Järjestäjä antaa GPS-jäljen vain maksaville osallistujille. Pienellä googlettelulla sain häkättyä jäljen täältä. Kyseinen jälki on täysin luotettava, onneksi.

Ilman GPS-jälkeä reittiä olisi vaikea seurata, koska se puikkelehtii peltoteillä, kärrypoluilla ja keskiaikaisissa sokkelokeskustoissa.

Koko reitillä on mittaa yli 600 km. Ajoimme siitä reilut 400 km eli Firenzestä Orbetelloon. Koska olimme häämatkalla, emme kiusanneet itseämme, vaan kruisimme 50-95 km päivämatkoja. Matkatavaroina oli ajo- ja kaupunkivaatteet ja luottokortit.

Lounaaksi söimme yleensä pastaa jossain pikkukaupungissa. Yösijan ja puolihoidon olin varannut agriturismoista, joita reitin varrella on paljon ja erilaisia. Suosittelen niitä kaikkia.

Toscanalaista palautumisjuomaa häämatkalla. Toimi!

Näköala ensimmäisen agriturismon aamiaispöydästä.

Pystyjyrkkiä soratienousuja. 32-36 meinasi välillä loppua kesken.

Yeti palvelee. Näköala tyypillinen, kauneus melkein turrutti.

Puut tekivät lehteä. Tällaisia pikkuteitä riitti loputtomiin.

Reitti kiersi Toscanan kaikki pittoreskeimmät kaupungit.
Ja kaikki ne ovat pitkän asvalttinousun päällä.

Niin. Turruttavan kaunista, koko ajan.

Tällaisia keskustoja. Tämä lienee Radicofani noin 800 m korkeudessa.

Näitä polkuja ei löytäisi ilman paikallisen pyörägurun luomaa GPS-jälkeä.
Pitiglianon kaupungin liepeillä asuttiin ennen tuftikiveen kaivetuissa luolissa.

Pitiglianon profiilia.

Argentarion vuorta kiertäessä Välimeri näkyi koko ajan, ja nousuja riitti.

Kaikkiaan reitti ja koko matka oli täydellisen käsittämättömän upea. Kulttuurihistoriaa, ruokaa, maisemaa, viiniä, ylämäkiä, kaikkea.

Jos alkoi kiinnostaa, niin siitä vaan! Ideaalipyörä olisi varmaan täysjäykkä ja kevyt 29er rullaavilla kaksituumaisilla kumeilla. Kyllä tuon krossarillakin ajaisi, koska varsinaista singletrackiä oli vain muutama kilometri, mutta peltotiet ovat huomattavan karkeita ja jyrkkiä. Kevyet välitykset ovat välttämättömät, koska minunkin kunnollani 32-36 teki välillä tiukkaa.

Varusteina tavaratelineet ja laukut eivät ehkä toimisi kovin hyvin, sellaista rytyytystä pyörä joutuu kestämään. Bikepacking-pussukat ovat varmempi valinta. Tavaraa ei sitä paitsi tarvitse paljon, eikä sitä edes jaksaisi kiskoa pitkin Toscanan kumpuja.

Pohjakosketus

Viikko sitten keskiviikkona alkoi töissä tuntua huonolta. Nyt tiistaina on alkanut tuntua vähän paremmalta, vaikka vieläkin huimaa eivätkä jalat oikein kanna.

Siinä välissä sairastin influenssan, joka on jäänyt sairastamatta jo parikymmentä vuotta, ja sairastin sen asiaan kuuluvalla hartaudella.

Jokainen sairaspäivä vanhensi minua vuodella, tai ehkä enemmän, koska tuntemani nelivitoset pystyvät kuitenkin kävelemään portaat ylös ottamatta puolisostaan tukea.

Huolehtivat lähimmäiset kehottelevat, että "Älä nyt vaan rasita itseäsi" ja "Muista levätä". Ilmeisesti he eivät tiedä tai ymmärrä millaista on sairastaa. Huomenna ajattelin yrittää töihin, mutta menen autolla, koska luultavasti kuolisin pyörän päälle.

Tästä ei ole kuin yksi suunta: kisakautta karkuun.

Suomalaiset MTB-maratonradat teknisyysjärjestyksessä

Teknisyyden määritelmä: kaikki mikä hidastaa. Ei siis ole kyse hyndistä ja bermeistä, vaan röykyistä ja pehmeäpohjaisuudesta. Teknisyysjärjestys ei ole hauskuus- eikä raskausjärjestys.

Hyvinkään SM-rata 2012 - hiekkatieralli

Tampereen finaali 2013 - hiekkatie- ja kärrypolkuralli, yksi polku

Jämi - kärrypolku- ja neulaspolkuralli

Laajavuori - kärrypolkua, muutama kiireinen lasku ja mutahauta
Peurunka - jouhean mielenkiintoista kärrypolkua, muutama kiireinen lasku ja mutahauta
Korso - jouheaa, leveää polkua ja ulkoiluväylää, muutama röykkypätkä

Luukki - ulkoiluväylää ja mutajuurakkopätkiä

Tahko - ulkoiluväylää, tietä, kärrypolkua ja mutajuurakkopätkiä

Merida Finland - ulkoiluväylää, polkua ja mutajuurakkopätkiä

Nurmijärven perinteinen - jouheaa polkua, muutama röykkypätkä ja kikkakohta

Tampereen Pirkka - jouheaa polkua

Joupiska - ulkoiluväylää mutta sitten mutajuurakkopätkiä ja röykkypolkuja

Valkeakoski - kärrypolkua ja pehmeäpohjaista polkua

Pyssymäki - pehmeäpohjaista polkua ihan liikaa
MTB Green Race - jatkuvaa kivikkojuurakkojumppahauskuutta!

Syöte, Aulanko ja pari muuta puuttuu.

Vuoden kierto

Sähköpostiin kopsahti seuran jäsenmaksu. Siitä intoutuneena maksoin myös kilpailulisenssin. Olisikohan tämä neljäs kausi, joten satasella saa paitsi vakuutusturvaa ja SPU:n antiikkista toimintaa, myös kevään tuntua. Siitä kannattaa melkein maksaa.

Treenailuun tulee sekä pakkoa että intoa. Seurakaverit heräilevät talviuniltaan ja ottavat varovaisesti yhteyttä. Fillariin pitää tilata palikoita ettei se hajoa. Ulkona on paska sää.

Vuoden kierron todisteeksi laitan kuvan kevätkutuasuisesta Bareknucklesta, joka teki lonkankoukistajani niin kipeiksi kuin vain fiksimaantielenkki voi:

Vaikka ensi kausi menee ammattipyöräillessä niin alkukesän ja syksyn kisoihin tekee melkein mieli.

Ammattilaiseksi!

Kulisseissa on kuhissut. Ensi kesänä ajan ammatikseni.

Talli: Emilia Lajunen Bike Tour. Rooli: domestique.

Avataanpa. Puolisoni on ammattikansanmuusikko ja pyöräilee. Ensi kesänä hän tekee hiilidioksidipäästöttömän kansanmusiikkikiertueen Suomessa. Polkupyörällä se onnistuu.

Konsepti on mennyt hyvin läpi sekä keikkajärjestäjille että apurahoittajille. Parikymmentä festaria haluaa viherpestä itseään kesän aikana, ja Koneen säätiö tukee pöhköyttä juuri ja juuri riittävästi. Ilmeisesti nuori nainen, päästöttömyys ja kansanmuusikkouden kulkurijuurille palaaminen ovat vetävä yhdistelmä vuonna 2015.

Niin ja minä olen mukana erikoismanagerina. Se tarkoittaa peräkärrynhinaajaa, roudaria, mekaanikkoa ja tiedotusorjaa. Minun pitää myös vähän puhua ja vielä vähemmän soittaa viulua.

Saattaa olla että bloggailu ja muu harrastelu kohdentuu nyt tähän ammattipyöräilyyn tallin leivissä ja sivuilla. Tai sitten ei. Lupaan tiedottaa täälläkin niin paljon, että molemmat lukijani kyllästyvät koko vitun kansanmusiikkiin ja suomalaisiin maantiemaisemiin.

Laitetaas tähän vielä ihku instagram-kuva Emilian sponssipyörästä, jonka puhuin Pelagolta.

Aika kallista

Kulttuurialan freelancerille maastopyöräily on kallista harrastaa. Kamarunkkailu jää pakosta niukoille. Panostan mieluummin maastopyörällä ajamiseen kuin ajokamarahojen ansaitsemiseen. Mutta vittu milläs ajat kun ei ole nastoja ja polut ovat kuperaa vesijäätä.

Nastarenkaat maksavat lähikaupassa 178 euroa pari, pärstävipillä melkein saman koska Ylävitonen ei itse niitä tuo. Aika kallista.

Mutta joskus rahalla saa muutakin kuin tavaraa. Esimerkiksi onnea. Silloin rahalla on arvo.

Kallvikinniemen edustalla luistelijoita kirittämässä.

Ajoin aurinkoisena sunnuntaiaamuna puolitoista tuntia Itä-Helsingin jäitä. Sielu lensi korkealla, pyörä kiisi kuin kiskoilla. Ei tuntunut että edellisenä päivänä ajoin 12 h lenkin. Tuntui kuin maailma olisi täynnä kauneutta ja mahdollisuuksia.

Retkiluistimilla sama olisi ollut mahdollista, mutta yritäpä retkiluistella poluilla.

Ice Spiker Pro on hyvä rengas. Painaa saman kuin trailikumi. Tiivistyy tubelessiksi heti, jopa ilman TLR-merkintää. Liteskin-kylki joustaa ja rullaa eikä talvella osu kiviin. Pito on tajuton. Kun pito loppuu, rengas ei katoa alta vaan alkaa kevyesti sladittaa, ja rapinaan tulee raapiva sävy. Juuri se ominaisuus lisää luottoa paljon.

Enää 803 jäljellä.

Mutta vitut tavarasta, vitut rahasta. Ajattelen vieläkin aurinkoa Itä-Helsingin jäillä.

Keskuspuisto 12 h

Kuvat Mikko Vastaranta, gepsijälki yhteinen.

Eilen klo 3.35 lähdin maastopyöräilemään. Palasin klo 15.45. Siihen väliin mahtui reippaat sata kilometriä talvipolkuja Mikko Vastarannan ja Risto Parviaisen seurassa.

Kun sanon polkuja en tarkoita siirtymää. Mikolla on eeppinen polkutuntemus. Joka aurauspenkan takaa ja umpikujan päästä Mikko löytää määrämittaisia talvibaanoja, jotka yhdistyvät helminauhaksi.

Aamuyöstä ajoin tosin siirtymänä Hertsikasta Haltialaan. Oli sumusadetta muttei kylmä. Mikko ja Risto kaarsivat läskeillään sovitusti paikalle. Se on tärkeää, koska aamuöisessä helmikuussa vituttelisi odottaa slarvailevaa kaveria.

Aamuyönaamat.

Ensin Pitkäkoskelle, siitä Silvolaan ja Ylästössä sähkölinjan lenkit. Aamuöistä mutta hauskaa.

Pohjoisessa oli lunta ja Yeti kiemursi läskien perässä. Kolme senttiä liian lyhyt jäykkäkeula lisäsi levottomuutta. Avoimilla alueilla kapoinen nasta haukkoi pehmenevän uran reunoja, mutta läskit junnasivat vakaasti. Mutta metsiköissä ja Ylästöä etelämpänä 29-nasta oli yhtä hyvä kuin läskit. Ja rannikon vesimärällä peilijäällä 29-nasta oli parempi: läskikuskeilta meni hartiat jumiin.

Mutta porukalla liikuttiin ja suunniteltiin reitti sen mukaan. Ylästöstä lähdimme kiemurtelemaan Keskuspuistoa etelään. Riston ketju pakeni takavaihtajan valtaa pinnojen väliin, mutta pidimme kurinpalautuksen. Sade muuttui rännemmäksi.

Onneksi oli se muovilätkä pinnoja suojaamassa.

Kiertelimme polkuja sujuvasti mutta hartaudella. Kiire ei ollut, eikä matka minnekään. Saattoi ajaa missä hyvää polkua oli. Vähitellen suuntasimme Taivaskallion yli Viikkiin pitämään aamukahvitaukoa Mikon työpaikan pukkarissa. Kello oli 7.45, jutut levottomia.

Jätimme lamput ja jatkoimme Viikin arboretumiin, Herttoniemeen ja Kivinokan lenkuralle.

Kivinokka sumuaamuna.

Olin vetänyt niin paljon kofeiinia, että piipahdin kotona paskalla. Samalla vaihdoin rikkoutuneen paidan ja märät hanskat.

Sisätila outo tila.

Herttoniemen baanoja Hallainvuoreen, Kivikossa enskapätkä tietysti ja Porvoon motarin vierustaa Länsimäkeen, siitä pikku lenkuran jälkeen Mellunmäen baanoja Mustavuoreen ja vähitellen Vuosaareen. Puolipäivä, alkoi olla nälkä, siihen auttoi Kahvila Kampelassa lohikeitto, kahvi ja etenkin pannari.

Tämä teki massuun pesän.

Sitten Uutelan polut, takaisin Mustavuoren läpi Mellunmäkeen ja Storängenin suolle. Edelleen Fazerilaan, Jakikseen ja Suurmetsään, jossa Riston kettinki muistutti pinnaretkestään ja katkesi.

Ei aivan peilijäätä, hyvä kaikille.

Yksi mies ketjun kumpaankin päähän.

Helpon rempan jälkeen Kivikon läpi Latokartanoon ja Viikkiin hakemaan lamput pukkarista, maalikuvat ja kotiin Hertsikaan. Suihkun kautta vaaka-asentoon.

Kalusto.

Iltapäivänaamat.

Ajaessa ei väsyttänyt. Yöunen puutteesta muistitti vain yksi sekunti, kun ajan ja paikan tajuni hämärtyi. Muuten kaikki sujui porukalta leikiten. Pöhköt jutut, hymy naamalla koko ajan, varusteet kokemuksen hiomat, ei hötkyilyä ja suunnilleen sama kuntotaso. Kaluston erot olivat rikkaus ei haitta.

Upeaa että Mikko ja Risto kirkastivat räntäsateisen helmikuisen paskapäivän pienellä maastopyörälenkillä.

Näyttää punkkarilta

Litkutin juuri maasturiin sellaiset renkaat, joissa on yhteensä 804 nastaa. Luulisi pitävän, vaikka hortoilisin jääpoluilla umpiunessa.

Itse asiassa juuri niin aion tehdä. Seurakavereiden kanssa lähdetään lauantain vastaisenä yönä kello neljältä ajamaan puolen vuorokauden lenkki.

Muutenkin Yeti näyttää melko tavalla punkkarilta. Piikkejä, mustaa, tarroja ja erittäin jäykkä asenne. Keulalla on Ritchey-kuitua Epulta lainassa.

Litkutus onnistui melko sujuvasti. Shellin kompuralla nousi, ja ainakin toistaiseksi pitää.

Ruplan kurssi

Kunto muistuttaa ruplaa. Vaikea realisoida ja koko ajan laskussa. Tänään realisoin kuntoni hattiwattipyörän mittarilukemiin. Ne sentään pitävät arvonsa, etenkin täällä internetissä.

20@302, 15 paussia, 20@314.

Mistä helvetistä minä ylimääräiset kymmenen hattiwattia pieraisin?

Oli kevään tavoitteena vetää tuo jälkimmäinen yli 310. Tavoite täyttyi etuajassa. Tavallaan olisi syytä riemuita mutta paskat. Kunto on tosi tylsä asia, koska se käyttäytyy ennakoitavasti. Ei tylsistä asioista kannata riemuita.

Jokin aika sitten tein pari tehopainotteista viikkoa niin että treenit tuntuivat alati vaikeammilta. Viime viikon tein kevyttä peekoota ilman työstressiä hyvällä levolla. Nyt menin hyvin syöneenä ideaaliaikaan tapaamaan hattiwatteja. Ei ole mikään vitun ihme että kulki.