Porukassa

Tykkään ajaa yksin. Silloin ei myöhästy lähtöajasta tai lähde liian aikaisin. Omilla lenkeillä harvoin pudottaa itseään vauhdista ja yhtä harvoin joutuu odottelemaan itseään. Ei tarvitse opetella muistamaan mukana olijoiden nimiä. Teknisen ongelman todennäköisyys ei moninkertaistu.

Mutta onhan se ihan vitun synkkää ajaa joka kerta yksin.

Onneksi minulla on puoliso, joka ajaa, ja ajaa vieläpä kaikkia pyöriä kaikissa säissä. Mutta aina hän ei ole paikalla, eivätkä treeni-ideat aina mene yksiin. Etenkään nyt kun puolisolla on triathloniin liittyviä pyrintöjä.

Silloin kun yksin ajaminen alkaa tuntua synkältä, menen yhteislenkille tai kutsun sellaisen itse kokoon. Ei muuten ole vaikeaa. Järjestetyt yhteislenkit näkee netistä ja niitä on joka puolella kaiken tasoisia. Vielä helpompaa on laittaa naamakirjan ryhmiin tai verkon foorumeille speksit: Aika, paikka, kesto, miten ajetaan.

Porukkaa tulee jos on tullakseen. Yleensä tulee, koska tiedän mitä eri viiteryhmät tykkää ajaa. Tai ehkä eivät tykkää, mutta tulevat, koska tietävät että Karen rossilenkeillä vastaan tulee aina pientä ilkeää, joka kehittää.

Tänään meitä oli kuusi, eikä ollut yhtään synkkää. Pickenflick kesti edelleen ja rossipolut avautuivat eteen täynnä mahdollisuuksia...

Se kesti!

Ajoin Pickenflickillä kolme kisavauhtista kierrosta Hertsikan VPCX-rataa. Satoi kaatamalla, mutta tykitin silti täysii - päätellen siitä kuinka ryskyi ja kuinka lähelle puut hyppivät.

Vastoin kaikkia odotuksia ja toisin kuin tähän asti, krossi-tubelessit kestivät. Eivät sanoneet burb eivätkä pss. Painetta edelleen se reilu kaksi baaria mitä lähtiessä laitoin.

Ylihuomenna ryskään kolme kierrosta Kivikkoa. Sen jos kestää, kestää mitä tahansa. Tai ei enää mitään.

Tubeless-gurua turpaan

Olen pitänyt itseäni itseoppineena tubeless-guruna. Lähinnä koska kukaan ei ole opettanut, paitsi internet ja sekin yleensä väärin. Ja koska tubeless-renkaat ovat elämäni ainoa asia, jossa maksimoin ns. säädön.

Mutta tubelessipa onkin ilmiö, joka riippuu tähtien asennosta ja biorytmeistä. Ilmiö löi minua taas turpaan ja muistutti että gurut eivät hallitse kaoottisia, satunnaisia ja fraktaalisia ilmiöitä.

Pickenflickin uusi ihana etukiekko oli päästänyt ilmat. Pumppailin vähän ja huomasin että se vuotaa pinnanrei'istä. No vittu tietenkin. Enpä ollut laittanut sitä tiivistysteippiä venttiilireiän yli vaan molemmin puolin. Ajan, paineen ja litkun kanssa teippi meni syttyyn.

Aloittelijan moka, helppo korjata. Vähän vessan sotkemista, vähän uutta teippiä ja nopea pistäytyminen vesisateessa Shellille. Pyörilyn juhlaa.

Ja tietysti heti seuraavana päivänä, kun ajattelin lähteä lenkille Pickenflickillä, takakiekko löi varmuudeksi turpaan samalla tavalla.

Kävelemässä

Koska tämä on olevinaan polkupyöräilyblogi, en tietenkään ollut elokuun alussa vaeltamassa Sarekissa rakkaimpani kanssa. Olin PK-leirillä.

Hyvä leiri se oli. Harvoin olen viitsinyt tehdä kevyttä peekoota, jalkojen lihaskuntoa, koordinaatiota ja lievää painonpudotusta kuudesta kymmeneen tuntia päivässä kymmenen vuorokautta putkeen.

Maisemilla ja seuralla saattoi olla vaikutusta asiaan.

Aluksi laivalla järven yli Ahkka-tunturin juurelle.
Järven säännöstelyväli yli 30 metriä, joten oudot rannat.

Paras vaelluskaveri huilaa eka päivänä.

Vaativa kahlaus Suottasjåhkån yli ja eka leiri pystyyn Nijakin juurelle.

Elokuun yötä Sarekissa. 

Ruohtesvaggi on helppokulkuinen.

Ensimmäiset kolme päivää olivat kuumia, kosteita ja ukkostavia.
Emilia Ruohtesvaggin vedenjakajan lähellä.

Toinen leiri Skarjatjåhkkån juurella.

Kolmantena päivänä noustiin Ahkavaggeen.

Tarkoitus oli mennä pitkin tätä jäätikkölaaksoa mutta pinta oli liian liukas ilman jäärautoja.
Kun kivet loppuivat, homma kävi varsin vaaralliseksi. 

Vetäydyimme kolmanteen leiriin Ahkavaggeen.

Neljäs päivä tarvottiin Rapadalenia etelään. Vaativaa, tunturipajukkoista maastoa.
Lopulta meidät pysäytti jäätikkövirta Oalgasjjågåsj, josta ei illalla mitenkään päässyt yli.

Aamulla Oalgasjjågåsjin vesimäärä oli ehkä kolmasosa iltaisesta, ja testasin että yli pääsee. 

Viimein Sarvesvaggessa. Uskomattoman kaunista ja erämaista.

Viides leiri piti laittaa jokisoralle. Telttapaikat ovat harvassa Sarvesvaggen alaosissa.

Ridanjunjesjågåsj oli viimeinen vaativa jäätikkövirta. Vettä oli onneksi erittäin vähän.

Kuudes leiri. Pidettiin lepopäivä ja käveltiin rinkkojen kanssa vain puolitoista kilometriä, nätille paikalle. 

Normaali hyvä järjestys teltan absidissa.

Hyvästi Sarvesvagge.

Jäätikköpurot ovat liejuisia. Emilia laittaa kahluutossuja jalkaan.
Kuva näyttää Niejdriehpvaggen. Sitä kautta mentiin Alggavaggeen.

Niejdriehpvaggen satulassa oli monta kilometriä kiviä. Korkeus 1150.

Seitsemäs leiri Alggavaggessa. Oli nätti päivä.

Seitsemäs leiri Alggavaggessa. Oli nätti päivä.

Kihlajaisia juhlittiin mm. nousemalla Alkavarelle. 1601 metriä.
Kuvassa Vattendelarglaciärin takana näkyvät Sarekin korkeimmat huiput.

Alggavaggen suistoa. Alkavaren pahta oli aika jyrkkä...

Kihlajaisjuhlat jatkuivat Gainajjågåsjin kanjonissa kahlauksen merkeissä.

Kahdeksas leiri Lanjekbuolldan ylärinteellä. 

Banaaninmuotoinen järvi Nasasvaggissa. Hieman tihkusateinen päivä. 

Låvdakjåhkån kahlaus oli helppo. Mukava pohja ja vähäinen virtaus. 

Guohpervaggen suunnalla pilvet ryömivät.

Yhdeksäs leiri Sierggavaggen suulla. Taustalla Nijak ja muita Sarekin huippuja.

Gisuris-tunturin muinaiset jäätikköjärviterassit. 50 metriä korkea, jyrkkä soravalli.

Viimeinen leiri Ahkka-tunturin juurella.

Käytiin tietenkin uimassa Vuojateadnossa.

Ne kilsat mitä muut ei aja

Lähdettiin Emilian kanssa tekemään kisavauhtisia kierroksia Kivikon radalle. Kyllä me tiesimme että alkaa sataa. Oli kuoritakit pöksyjen sisässä ja kaikki.

Mutta ei helvetti miten sitten satoikin.

Kun vettä kaadetaan saavista niskaan, semiteknisestä kalliotykittelystä tulee säälittävää räpistelyä. Etenkin jos on silmälasit. Sykettä on vaikea saada ylös.

Pystyimme kuitenkin perustelemaan kierrokset vanhalla konstillani. Uskottelin, että nämä ovat niitä kilsoja, mitä muut eivät aja.

En ole häävi treenaaja, mutta paskakelissä osaan ajaa. Samoin Emilia. Saa tulla aika erikoinen sääilmiö kisassa, että meitä alkaa vituttaa. Joskus siitä on hyötyä, ainakin itseluottamuksen myötä.

Enimmäkseen niistä kilsoista mitä muut ei aja on silti haittaa. Muuten muut ajaisivat nekin kilsat. Paskakeli kuluttaa pyörää ja kuskia, eikä harjoita.

Rataesittely vedettynä isolleen

Seurakaverit teki rataesittelyn suuren maailman tyyliin. Kopterit ja kaikki. Jaakko puikoissa, Noora mannekiinina. Ristokin leiskauttelee.

Itse sanon vain, että Korson Vierumäessä on hauska lenkura ajettavaksi, ja se on merkittynä ihan joka päivä.

Lähden kävelemään

Keväällä kysyin Emilialta, minne mennään lomalla vaeltamaan.

- Mennään vaikka Sarekiin.

Jotain on tehty oikein, koska siellä olimme viime kesänäkin. Silloin yhdeksän päivää, nyt suunnitelmissa kymmenen. Suunnitelmissa on myös jäätikönylitys, paritonnisten vuorien huiputuksia ja lukuisia kahlauksia.

Sarekissa ei ole merkittyjä reittejä, sääsuojia tai kännykenttää. Se on Skandinavian suurin ja villein erämaa.

Siellä on hyvä kävellä. Palaamme toivottavasti elokuun puolivälissä. Kevyttä peekoota on silloin tehtynä.

Vaikka tänään kyllä oli taas niin saakelin hieno ajaa Pickenflickillä, että malttaako tuota lähteä. No, katsoin viime vuoden kuvia ja päätin malttaa.

Urheilijan verenluovutusvinkit

Hämäsin. Tämän otsikon alle ei tullutkaan hirtehistä kuvaa lihamössöksi kaadutuista polvista. Ajattelin vain jeesustella kertomalla, että kävin tänään verenluovutuksessa. Ei mutta eikös verta tarvitse kilpakuntourheiluun?

Kyllä tarvitsee, vaan siihen minulla on vinkki.

Jos sattuu olemaan veriryhmältään AB-, voi luovuttaa plasmaa. Se uusiutuu niin nopeasti ja vaikuttaa suorituskykyyn niin vähän, että sitä voi luovuttaa kahden viikon välein, kun verenluovutuksessa varoaika on ties montako kuukautta. Plasmaakin tosin tarvitsee urheilussa, kuten hemohessut plasmanlaajentajineen opettivat, vaan siihen minulla on vinkki.

Jos AB- -veressä uiskentelee sopivia proteiineja, voi luovuttaa verihiutaleita. Nekin uusiutuvat nopeasti, mutta niitä ei lainkaan tarvitse urheilussa, paitsi jos kaatuu ja veren pitäisi hyytyä.

Veikkaan silti että joku tarvitsee hiutaleitani vielä enemmän, koska SPR:ltä soittelivat vakavankohteliaalla äänensävyllä.

Aivan sama. Iltalenkillä pyörässä oli pitkästä aikaa kevyttä lentoa. Saattoi johtua pyörästä. Saattoi johtua hyvästä mielestä, jota SPR myy ihmiskehon osien hinnalla. Mutta ainakaan hiutalevaje ei hidastanut.

Verihiutaleiden luovutus ei vaikuta hemoglobiiniin, mikä on hyvä, koska minulla se on alhainen, tällä hetkellä jopa kokoverenluovutusrajan alle.

Ja lopuksi en muuten todellakaan vittu haasta kumpaakaan lukijaa luovuttamaan verta. Se on oma asia ja aivan helvetin vapaaehtoista.

Tubeless-krossin sudenkuopat

Kerrataanpa vielä, kun tuo edellinen postaus oli niin epämääräinen. (Yritän ymmärtää itseäni, ymmärtäkää tekin; koska kirjoitan ammatikseni, en näin harrastuspohjalta oikein viitsi.)

Tubeless-krossi ei oikein onnaa, koska:

• Valmistajat eivät ole kehittäneet standardia. Levyjarrukrossaajat ajavat 29-XC-kiekoilla, joiden tubeless-reunat on tehty maastokumeille eikä krossinakeille. Cantilever-hinkkaajat yrittävät maantie-tubeless-kehillä, jotka toimivat vain maantiepaineilla.

• Sopivia kumeja ei ole, tai jos sellaisen löytää, se toimii vain tietyllä kehällä. Tämä johtuu siitä, että ei ole sitä kehästandardia. Kumeissa TLR voi toimia tai sitten ei. Normikumi ei toimi. Ei tod. Ei ikinä. Ainakaan minulla.

• Mukavuuspaineilla nakkirengas lyö läpi enemmän kuin maastokumi. Tuubivanteissa ei ole reunoja, siksi kärmes ei pure. Tubeless-vanteissa on reuna. Siksi kärmes puree vaikkei ole sisuria.

• Krossikumit tarvitsevat tukea enemmän kuin maastokumit. Tarkoitan että ajopaineilla ohutkylkiset krossikumit vaeltavat ja muljuavat, vaikka pysyisivät vanteella. Tukea tulisi sisurista. Ilman sisuria tarvitaan jämympi kylki, mikä huonontaa muita ominaisuuksia.

• Krossikumi on arka paineelle. Siksi litku ei toimi, vaikka toimisikin. Pikkusuhaus ilmaa pihalle ennen kuin litku tekee työnsä on liikaa.

Kokemusperäisesti veikkaan että oikeat ajomiehet ajavat krossia tuubeilla tästä ikuisuuteen. Tubeless yleistyy krossissa paljon hitaammin kuin maastossa.

Mutta kun sen toimivan yhdistelmän löytää niin onhan se hienoa.

Krossi-tubeless

Päivitin titamiini-krossarin kiekot. Runkosetin mukana tulleet kiekot painoivat kuin syntitaakkani, mutta eniten häiritsi tubeless-säätö. Väittivät tubelesseiksi eikä mitään teippejä sun muita tarvittu, mutta kumit eivät nousseet vanteille, ja jos nousivat, eivät pysyneet.

Psst-psst, sanoivat paskakiekot, kun ajoin niillä juurien yli. Kaikki kumit, jopa aito-tubelessit, pihistelivät ilmaa vanteen reunasta. Kaiken huippu oli kun pikkukännissä jänöhyppäsin huonosti rotvallille ja kumi rullasi vanteelta. Runtua tuli sekä mieheen että kehään. Jälkimmäistä siloitin viilalla. Ei ole siitä kehästä enää krossi-tubelessiin.

Koska tubeless on kaikessa maastopyöräilyssä tärkeä askel kohti taivaallista auvoa, paskakiekot harmittivat. Ostin halvalla paskaa jonka luulin toimivan, ja sitten kiusasin sillä itseäni ihan liian pitkään.

Polkimineen vähän alle 9 kg rossipyörää. Metalliseksi
ja levyjarrulliseksi ihan ok, kai.

Vitutus maksoi reilut viisisataa euroa. Tilalle tuli internetin ihmemaasta jotain sellaista kuin "Fun Works N-Light Evo DT Swiss XR 331 Aerolite disc 1490g Laufradsatz 29er incl.TLR Kit" eli kevyt tubeless-kiekkosetti halpisnavoilla, keventelypinnoilla ja laatukehillä.

DT Swissille TLR-renkaat nousivat helposti ja napsahtivat uskoa luoden. Eteen laitoin Schwalbe Rocket Ronin, joka on kevyt mutta tubeless-yhteensopivuudeltaan epäluotettava. Taakse laitoin Maxxis Mud Wrestlerin, joka on painavampi mutta tubelessimpi.

Äsken kävin testaamassa ja huomasin, että krossi-tubeless on vaikea asia. Maastossakin tubeless-virityksien onnistuminen riippuu tähtien asennosta, krossissa vielä enemmän. Nyt kumit pysyivät vanteella mutta eivät kestäneet.

Rocket Ron sai lenkillä neljä viiltoa, joista litku pursusi. Reunalangan viereistä pikkuviiltoa sain huljutella pitkästi umpeen. Pumppailua kertyi enemmän kuin ajoa. Se rengas on liian rimpula minun krossiini, säästän hiekkateille.

Sen sijaan Mud Wrestler toimi kuin tauti - piti, pysyi, kesti. Seuraavalla lenkillä lasken paineet puoleentoista ja lähden Kivikkoon. Jos vielä toimii niin ylävitoseen tulee asiaa.

Pickenflick keveni pari kiloa. Pito, rullaavuus ja mukavuus lisääntyivät valtavasti. On se sen arvoista.