Juoksin ihan homona

Jokainen on sen verran homo, että voi osallistua homojuoksuun. Kaikkien aikojen ensimmäinen Helsinki Gay Run oli eilen.

Muutama tuttu homo on oireillut keski-ikäänsä aloittamalla varovaisen juoksuharrastuksen. Ettei juokseminen olisi niin tylsää kuin on, he kutsuivat muita jakamaan ikävyyttä.

Matkana oli viisi kilometriä. Rata kiersi Töölönlahtea epäortodoksisesti myötäpäivään. Naamakirjakutsu oli sen verran suppea, että aivan kaikki juoksuhomot ja hangaround-heterot eivät etsiytyneet paikalle. Vältyttiinpähän ainakin selkkauksilta natsien ja muiden idioottien kanssa. Vaikka mistäpä natsiraukka olisi tiennyt, kuka siinä joukossa on oikea homo ja kuka feikkaa. Lastenvaunurouvat, tuulipukuiset muusikonretkut ja spandex-hölkkämiehet eivät jää homotutkaan.

Itse en ole juossut lujaa tai pitkään kahdeksaan vuoteen, joten aloitin tarkkaillen erään paljasjalkajuoksuhipin hiipivää askelta. Hän mitä ilmeisimmin oli oikea juoksija, ja siinä rinnalla minä löntystelin kuin kumppareilla. Ensimmäisellä kierroksella iskin tunnustelevasti vyön alle Linnunlaulun jyrkässä alamäessä, ja aivan oikein, siinä oli paljasjalkahipin heikko kohta! Eipä luonnistunut kanta-askel alamäkeen!

Toisella kierroksella kiduin löysät pois ylämäessä ja sitten: Napakka isku vyön alle! Lontsin alamäen täysillä! Tärkeintä ei ole rehti kilpa vaan voitto!

Emilia voitti naisten sarjan ja kaikki voittivat itsensä. Sitten mentiin saunaan, syömään ja juomaan. Tänään jalkani ovat juuri niin kipeät kuin pelkäsin.

Vaikka ei juokse, noin lyhyen rykäisyn pärjää hapenotollakin. Avg 175, max 187, eli kovemmat kuin kauden missään pyöräkisoissa.

Kuva: Sami Perttilä.

Tulokulma

Ensimmäinen oikea polkupyöräilijä, johon tutustuin, oli Hattara. Katso vittu googlesta. Legendaarinen polkupyörälähetti Suomessa ja kansainvälisesti. Free-kitaristi. Kaikin puolin outo, rento ja fanaattinen elämänsankari. Hänen mukaansa on nimetty runko.

Hattaran kautta tutustuin muihin polkupyörälähetteihin. Muun muassa ropaushommien alfaurokseen Eppuun, edelleenkin asenteellisia talvikilsoja keräävään Pappaan sekä tietysti Mersuun eli Lauriin, joka ajoi cyclocross-polkupyörällä mistä tahansa ja lujempaa kuin kukaan, koska oli jättänyt ammattiajot ja energiaa riitti.

Aloittelijan innosta piukeana ajoin tämän polkupyöräilyveljeskunnan hangaround-jäsenenä erilaisissa tapahtumissa. Muun muassa Tahkolla, Kangasala 24h:ssa ja porukan omissa kilvoitteluissa, jotka yhdistivät kaljanjuontia ja polkupyöräilyä sopivassa suhteessa mutta pitkään.

Meno oli sangen etäällä seuraverkkarihenkisestä kilvanajosta. Jälkikäteen analysoituna avainsanoja olivat riippumattomuus, vaihtoehtoisuus ja kovuuden manifestointi puutteellisin välinein. Eli käytännössä vaihdepyöräilijöiden päihittäminen fikseillä sekä maastossa että maantiellä.

Minulla oli ihan helvetin hauskaa.

Tietysti olin aiemminkin löytänyt vahvan viiteryhmän musiikkipiireistä. Mutta tässä porukassa polkupyörällä ajaminen riitti avaimeksi kollektiiviin, joka oli yhtä aikaa äärimmäisen avoin ja suljettu. Maskuliininen ja täynnä nörttejä. Taitava ajamaan ja kilpailuvastainen.

Tulokulmani polkupyöräilyyn oli poikkeava. En ole seurajunnu, jolle kilpailut ovat kiva syy saada hampurilainen. En ole projektipäällikkö, joka ryhtyy kilpailemaan ostamalla wattimittarin. En ole työmatkatempoilija enkä maastonautiskelija. En etenkään ole kansallisen tason ryppyotsa.

Myöhemmin minusta on tullut tätä kaikkea. Sen myötä olen oppinut, että BC Hellsingin pääkallopojilta omaksumani tulokulma ei olekaan poikkeava. On polkupyörä ja sen ympärillä kaveripiiri, joka pitää itseään vähän erilaisena kuin muut, vaikka on samanlainen.

Mutta alkuperäinen tulokulmani pyöräilyyn oli tutusta teemasta niin helvetin hauska versio, että se kantaa edelleen.

Millainen väsymys?

Torstain pitkä maantielenkki. Perjantain ajelut ja valvomiset. Lauantain pitkälliset ajohommat ja taas valvomiset. Sunnuntain aamuajot ja illalla puolison synttäribileet kaljoineen.

Eilen ajoin töihin ja takaisin mummisvauhtia, koska en lujempaa päässyt. Illalla yritin käydä polkujuoksemassa jalkoja auki, mutta kroppa kertoi vartin jälkeen että ei se kertakaikkiaan käy. Tuli myös paskahätä, koska olin syönyt koko päivän. Kusihätää ei tullut, vaikka join kolme litraa vettä iltapäivän aikana. Mikään paikka ei ole kipeä, mutta väsyttää, väsyttää, väsyttää.

Ei ole ensimmäinen kerta, mutta aina se on yhtä vittumaista. Joudun miettimään väsymyksen laatua.

Odottelenko rauhassa superkompensaatiota eli kunnon nousua levossa? Pystyisinkö pitämään kroppaa vielä käynnissä kunnon treenillä? Jos ajan palauttelulenkin, pitkitänkö väsymystilaa? Vai olenko niin vanha ja raihnainen, että olen joutunut pidempään ylikuormitustilaan?

Minulla on mielikuva kehostani ja sen kyvyistä. Tällä hetkellä todellisuus ei vastaa mielikuvaa, ja se harmittaa.

Nautinnon tasapaino

Elämä on liian lyhyt kevätkesäviikonloppujen lusimiseen kaupungissa, joten VPCX-kollektiivi järjesti viime viikonlopuksi perinteikkään tapahtuman. Tai siis minä järjestin. Viime syksyn rossikisoista jäi rahaa yli, joten vuokrattiin hyväksi havaittu mökki hyviksi havaittujen polkujen varresta hyväksi havaitun sään kera.

Perjantai-iltana tutkittiin Harrin kanssa polut, grillattiin, saunottiin ja valvottiin. Lauantaiaamuna herättiin liian aikaisin lintujen mekastukseen, merkattiin rata ja tervehdittiin tulijoita. Parisenkymmentä tyyppiä.

Sitten ajettiin. Läskeillä, rossareilla, sinkuloilla, maastopyörillä, kuskeina junnuja, rouvia, nautiskelijoita, kisakuskeja. Välillä syötiin, saunottiin, uitiin ja puhuttiin. Nukuttiinkin.

Useimmiten reilu puolen tunnin kierros meni ilman ajatuksia, täydellisessä flow-tilassa. Kun rata tulee tutuksi, se ei käy pitkästyttäväksi vaan lyhenee. Aika hahmottuu vain tietoisena nykyhetkenä. On myös menneisyys ja tulevaisuus, mutta ne seuraavat toisiaan ilman odotuksia, hätäilyä tai katumuksia.

Äsken tuo neulaspolku, nyt tämä alamäki, seuraavaksi tuo juurakkopätkä. Kaikki tapahtuu ajallaan toisin kuin elämässä yleensä, joka pysähtelee, jää junnaamaan tai livahtaa käsistä.

Suunnilleen yhdentoista kierroksen jälkeen jouduin kuitenkin pohtimaan tämän syksyn vakioaihetta eli maastopyöräilyn nautintoa.

Kaivaako nautinnon kilpailusta? Kilpailu on itsensä voittamista, muiden voittamista, kärsimystä jossa upeaa on että se loppuu.

Vai kaivaako nautinnon maastopyöräilystä itsestään? Rytmistä, vauhdista, lentämisen tunteesta, kehon ja koneen yhteistyöstä, luonnosta, auringonlaskusta järvenrantapolulla.

Tiedän että itse tarvitsen molempia. Ajoin vielä iltasaunan jälkeen kaksi kierrosta, joista jälkimmäinen valojen kanssa oli riemullista paahtoa. Ja heti heräämisen jälkeen ajoin vielä kaksi kierrosta. Ensimmäinen oli hirvittävää kidutusta, toinen oli leppoisaa tyytyväisyyttä siitä että kroppa herää, käynnistyy, alkaa toimia, alkaa nauttia.

Siihen oli hyvä lopettaa, kai.

Mäkivedot

Koska tänään olin laiska, väsynyt ja syövyksissä nepalilaisesta, ajoin mäkivedot. Kyseinen mäki toimii paitsi polkupyöräilyareenana myös ihmislentokoneiden pakkolaskupaikkana. Puhe on Hertsikan hyppyrimäen alastulorinteestä, sen vasemmasta kaistasta alhaalta katsottuna.

Katsokaa sieltä alhaalta niin ymmärrätte, että nämä mäkivedot eivät ole kunnollisia mäkivetoja vaan säälittävää rimpuilua. Pitää istua aivan satulan kärjellä, vakainta olisi jos kehtaisi tunkea satulan syvälle anukseen. Näin sadesäällä pitää polkea penkistä, koska putkelta sutii. Pitää pyörittää mummorattaalla, mutta minulla ei ole, on vain 26-36.

Ja kuitenkin keula vaeltaa, takarengas sutii, kädet (!) hapottavat, happi loppuu. Pääsen juuri ja juuri ylös, ja sitten uudestaan.

En tiedä mitä hyötyä näin säälittävistä mäkivedoista on treenimielessä. Luotan lääke- ja viinamaksiimiin. Mitä pahemmalta maistuu, sitä parempaa tekee.

Ajoin viisi, mikä maistui tulisen lammaskastikkeen ja vatsahapon sekoitukselta. Ajattelin Tahkon linjanousuja ja XCO-kisojen laskettelurinteitä.

Etuvaihtajat ovat perseestä

Myöntäkää - etuvaihtaja on mekaanisesti polkupyörän tökeröin kötöstys. Inhottaa ajatellakin: Kauniisti rattaalla rullaavaa kettinkiä sysitään sivulta väkivalloin, että se sattumalta luiskahtaisi pienemmälle rattaalle tai joutuisi vääntäytymään isommalle.

Että näin luonnonvastainen synti onnistuu, eturattaista pitää tehdä sellaiset, että ketju putoaa niiltä. Mutta maastopyöräilyssä ketjun putoilu on ongelma.

Päälle päätteeksi vaihtamiseen on tarvetta vain kun vääntö on kovimmillaan, eli ylämäen aluksi kun jaloista loppuu jerkku, tai ylämäen lopuksi, kun pitää ajaa karannut mäkiorava kiinni.

Näin eeppisen mittaluokan perseilystä ei voi seurata kuin ongelmia. Etenkin kun etuvoimansiirto on vasta kolmanneksi parasta laatua, saanut kivistä osumaa ja kömpelön amatöörin säätämä.

Huvikseen ajelevan maastopyöräilijän pitää heti siirtyä 1 x 10 -voimansiirtoon. Se on halpa, kevyt, helppo ja toimintavarma. Narrow-wide eteen ja kytkimellinen takavaihtaja taakse. Pakaksi riittää 11-36. Ketju pysyy, vaihde vaihtuu, elämä hymyilee, mihinkään ei ole kiire.

Mutta minäpä en ajele maastopyörällä huvikseni vaan kilpaa! Vittu! Tiedän että melkein joka kisassa tarvitsen 2 x 10 -voimansiirtoni joka helvetin ratasta. Aina alussa on se myötätuuliasvalttipätkä jossa ei parane pudota peesistä. Aina lopussa on se pystyjyrkkä laskettelurinne ylös.

Vielä enemmän vituttaa että olen liian pihi ostamaan Sramin autuaaksitekeviä yksitoistavaihteita. Vaikka rahaa olisi, en nöyrry siihen, että Sram rahastaa maastopyöräilijöiden hädänalaisella tilalla. Sillä että etuvaihtajat ovat perseestä.

Miten löytää uutta polkua?

Keinot paremmuusjärjestyksessä.

1) Ota seuraksi sellainen jonka kanssa et ole ennen ajanut. Eri ihmisillä eri polut.

2) Aja kuten tavallisesti mutta testaa kaikki lupaavat polunpäät. Kaikki. Et tule ajamaan lainkaan tavallisesti.

3) Katso kartasta alue jolla pitäisi olla polkuja ja mene tutkimaan. Asuinalueiden liepeet, luonnonkauniit paikat, luontevat kulkureitit.

4) Katso kartasta uusi polku ja mene ajamaan se. Tämä ei yleensä toimi, koska karttoihin on merkitty niukasti hyviä ajopolkuja.

Tänään hyödynsimme parasta keinoa puolin ja toisin. Uutta kalliobaanaa Sipoonkorvesta!

Joskus on hauskaa

Olisiko ollut jo kolmas kerta Liedon XCO-radalla. Tällä kertaa se oli harvennettu, haravoitu ja kuiva, joten ajoni ei ollut koko ajan epätoivoista räpistelyä, enkä yleensä jäänyt tukkeeksi pikku kivikynnyksiin.

Itse asiassa oli aika helvetin hauskaa.

Se alkoi jo ennen kahdeksaa, kun poljin Viikin läpi kyydille. Rusakot hyppivät pellolla, luontokuvaaja metsästi ja oli ikään kuin kesä.

Lähdössä tosin tutusti säälin itseäni. Että pitää syntyä pirulaiseksi, joka kiusaa itseään ajamalla röykkypolulla niin lujaa kuin ikinä. Vainotut sielut ryhmittäytyneinä ikäjärjestykseen pienen lounaissuomalaisen kyläkoulun pihassa.

Sitten ajoin täysii, mutta homma pysyi hanskassa pykälää paremmin kuin Rajamäellä. Matalilla rengaspaineilla lienee tekemistä tämän harhan kanssa. Viimeisessä kallionousussa nöyrryin kohteliaasti Korpelan Akille, mutta lopun hiekkaväylätöytäreessä kuittasin jonkun selän. Vaikka piti puristaa, maalissa en oksentanut kuten Panu Vainio.

Pyöräilyn ilon kai tunnistaa siitä, että sijoituksella ei tuntunut olevan väliä. Tai sitten siitä tunnistaa pehmeyden ja vanhuuden.

Joka tapauksessa vanhakin kroppa on jo viikossa ottanut treeniä vastaan, ja painavakin takajäykkis etenee röllipolulla jos sitä piiskaa.

Kisavauhtiset kierrokset

Maastopyöräilijä voi etsiä kadonneita wattejaan maantienlaidalta ja spinning-pyörän liepeiltä kontrolloiduin treenein, joista amatöörimäiseen satunnaisotantaani ovat päässeet 2 x 20, 2 x 5 x 2 ja pyramidi.

Wateilla on kuitenkin harmillinen taipumus paikkasidonnaisuuteen. Polulla kaivattuja watteja ei löydä maantienlaidalta tai spinning-pyörän liepeiltä, ainakaan kaikkia. Siksi ajan kisavauhtisia kierroksia.

Ajan niitä liian vähän mutta ajan silti, etenkin jos Bianchi-cupissa ei ole maastokisaa tiistaina.

Tämä oivallinen harjoitusmuoto vaatii kaksi asiaa, kierroksen ja kisavauhdin. Kierroksen on hyvä olla lähellä, edustaa maastoa mihin valmistautuu ja kestää 10-20 minuuttia.

Herttoniemen VPCX-rata on helppo, nopea ja sisältää pari äkäistä töppyrää. Ajan sitä sekä rossarilla että kisapyörällä.

Kivikon enskalla höystetty VPCX-rata on teknisempi, hauskempi ja sisältää kaksi nousuvoittoista osuutta ja kaksi laskuvoittoista osuutta. Kivikossa harjoittelen bermien, hyppyjen, kurvien ja kaltsien lisäksi myös polkupyörän tuhoamisen jaloa taitoa.

Kierroksen lisäksi pitää olla kisavauhti. Kyseessä on intervallitreeni, joten kisavauhdin saavuttaminen on helppoa, koska alle vartin välein voi huilia vaikka kymmenen minuuttia.

Paitsi että ei muuten todellakaan ole näin.

Minä olen sen verran vanha ja pehmeä setä, etten treeneissä millään viitsi piiskata itseäni kisavauhtiin. Puuttuu jännitys ja kiritys. Katsokaapa.

Nurmijärven marttakisa 10.5.2014
1. kierros 1:04:41, avg 173 max 183
2. kierros 1:09:51, avg 166 max 176

Kivikon treeni 15.5.2014
1. kierros 11:31, avg 155 max 167
2. kierros 11:17, avg 157 max 169
3. kierros 10:56, avg 165 max 174

Kivikon treeni oli menevinään hyvin, ja viimeisen kierroksen puskin muka täysii, mutta oikeasti slarvailin. Paskasti menneen marttakisan lopuksikin ajoin kuusi "kisavauhtista kierrosta" putkeen. Mitä vittua? No sitä vittua että se oli kisa.

Kisavauhtisten kierrosten epäluotettavasta sykedatasta voi kuvitella tekevänsä muutakin syvällistä analyysia. Avg 155 ei ole vielä tämän paatin runkonopeus, koska pari pykälää kiristämällä saan reilusti aikaa pois eli vauhtia lisää. Mutta välillä avg 157-165 on rajoitin, koska vauhti ei parane suhteessa yhtä paljon. Kova läähätys ja rimpuilu mutta melkein sama aika.

Polvisuojataika

Oikeassa polvessani ei ole nahkaa, vain arpea. Punaista, ryppyistä ja heikkoa arpea, jossa veri kiertää huonosti. Jos Kun sitä hieroo suomalaiseen moreeniin, se lähtee lihasta irti ja kasvaa takaisin paljon, paljon hitaammin kuin normaali iho.

Tällaisen maastopyöräilyansiomerkin voi kuka tahansa hankkia kaatumalla maastopyörällä kahden kauden ajan usein ja aina oikealle.

Viime ja toissa kesänä pidin polveani raikkaasti auki kesäkuun puolivälistä heinäkuun puoliväliin. Se oli ihan okei eikä haitannut ajamista. Vain saunominen ja vuodevaatteiden peseminen harmitti.

Jos maastopyörälenkillä ei kaadu, ei ole yrittänyt tarpeeksi. Ajotekniikan pitää kehittyä, ja se kehittyy kun ajaa vaikeammista paikoista tai kovempaa kuin ennen. Rajan löytää kaatumalla, mikä ei tarkoita että siihen pitää lopettaa. Ensi kerralla pitää osata paremmin.

Koska olen oppivaisempi kuin tästä blogista muuten luulee, käytän silloin tällöin lenkillä polvisuojia. Ne hiertävät ja hiottavat, mutta tarjoavat täydellisen suojan. En ole koskaan kaatunut ne jalassa. En edes löynyt polveani imakasti stemmiin.

Joko ne antavat itsevarmuutta selviytyä vaikeista paikoista. Tai ne hidastavat minua niin etten löydä rajaa.

Polvi normaalitilaan! Kesäkuu 2013.

Harjoituspäiväkirja:

Uudestaan korjatun takakiekon testailua Kivikon radalla, 1:50 vauhtileikittely + tekniikka, mukana 3 x 12 min vikkelät kierrokset.