Surly Cross-Check

Herttoniemestä ikuisuuteen! Cross-Check kestää.

Tämän rungon ja minun yhteinen historia alkoi 15.9.2007 Kangasalla. Silloin ainoa pyöräni oli sininen Tunturi Kayapo, ja sillä ajamalla voitin VPCX-osakilpailusta cyclocross-renkaat, legendaariset Tioga Bloodhoundit! Ajattelin että siinähän minulla on runkoa vaille cyclocross-pyörä ihan ilmaiseksi.

Eppu alias Tikkurilan Ajomies alias Hikiän Ajomies kuumotteli silloin joltain palstalta Gunnaria, joten Epun kevyesti sisäänajama Cross-Check oli myynnissä. Koeajoin, totesin sopivaksi ja tehtiin kaupat melkein kisapaikalla. Hinta oli halpa ja sisälsi ohjainlaakerin muttei maaleja, koska ne Eppu oli poistanut. Pyörä oli Epun myyntipuheen mukaan ruostuneen titaanin värinen.

Cross-Checkistä tuli ensimmäinen pyörä jonka kasasin itse. Aluksi vein rungon Tattikselle maalaamoon. Väriksi valitsin Helsinki-päissäni raitiovaununvihreän. Kun menin hakemaan runkoa, Elekon hitaat mutta lempeät peikot olivat päättäneet maalata sen harmaa-celesteksi. En tykännyt, mutta uusintakierros oli ilmainen.

Sitten tilailin verkkokaupoista täyden Campagnolo Veloce -sarjan, kasautin kiekot ja räävin putkiosia kasaan. Budjetti paukkui ja oppirahoja tuli maksettua epäyhteensopivien italo-stemmien ja -stongien kanssa, mutta kyllä se siitä valmistui. Opin paljon ja nopeasti polkupyörän sielunelämästä. Jo noin kolmen vuoden ajon ja kokeilun ja etsinnän jälkeen Cross-Check oli löytänyt melko lopullisen asunsa.

Cross-Check VPCX-voittajana.

Hyviä osia ovat olleet:

- FSA Omega Compact -stonga. Järkevä ajoasento krossaamiseen, kun alaotteelta pystyy päästelemään röykkyalamäkiä.

- Krossikiekoissa 36 pinnaa takana, muuten ei kestänyt.

- Maantiekiekot tiukemmalla pakalla, tämä oli monikäyttöpyörä.

- Cane Creek S2 -ohjainlaakeri. Periytyi Epulta. Fit and forget.

Huonoja osia ovat olleet:

- Campagnolo Veloce -takavaihtaja. Näitä hajosi kolme, kaikki kiinnityspultista. Mikään ei pitänyt ketjua kireällä, joten ketju putoili.

Kuluvia osia ovat olleet:

- Mavic Open Pro -kehät. Sorvautuvat joka sään ajossa vaihtoon parin vuoden välein.

- Ketjut, yhdet vuodessa.

- Pakat, kaksi pakkaa aina ajossa ja kolmen vuoden jälkeen molemmat aina vaihtoon.

- Campagnolon ulkoisten kuppien laakerit.

Normaalia VPCX-maastoa.

Yhteisten maastokilometrien myötä pyörästä kehittyi VPCX-voittajapyörä. Opin ajamaan sillä typeristä paikoista aika lujaa. Osakilpailuvoittoja tuli riittävästi, cup-voittoja pari. Mutta kehittyi siitä pyörästä muutakin.

Cross-Checkillä ajoin kaikki talvet lokasuojapyöränä. Cross-Checkillä ajoin Emilian kanssa kotiovelta Kroatiaan. Cross-Checkillä ajoin Emilian kanssa Teneriffan ja Gran Canarian mäkiä ensimmäisen kerran. Cross-Checkillä ajoin Vätternrundanin yhdeksään tuntiin. Ja lopuksi, marraskuussa 2013, ajoin Cross-Checkillä Samulin kanssa 400 km putkeen.

Cross-Check Teneriffalla.

Cross-Check lähdössä Kroatiaan.

Cross-Check Ljubljanassa.

Maastossa Cross-Check on vakaa mutta hauska. Geometrian hupaisin ominaisuus on parahultainen taipumus kääntää itseään. Runko ahmii mutkat, mutta haluaa joskus tehdä lowsidet. Röykytyksessä Cross-Check joustaa paljon, etenkin keulasta. Se tekee pyörästä maastomukavan, mutta haittaa tarkkuutta kivikossa. Mutta kuka idiootti nyt krossipyöränsä kivikkoon ajaisi? Muuten rungon löysyys haittaa lähinnä retkiajossa ja alppilaskujen jarrutuksissa. Maantieajossa droppitangolla Cross-Checkistä tulee hämmästyttävän vilkas ja eloisa, ja väljä geo auttaa mukavuuttakin.

Cross-Check toiseksi viimeisessä kisassaan,
Kivikon hiekkamäessä.

Kaikki loppuu aikanaan, niin myös Cross-Checkin elämä krossi- ja maantiepyöränä. Loppuvuonna 2013 osat olivat niin lopussa, että korjaamisessa ei enää ollut järkeä. Kiekot, kahvat, voimansiirto, renkaat, jarrut, kaikki. Mutta runko oli kuin uusi. Mikä pahan tappaisi.

Varsinainen maantiepyörä oli tullut jo hankittua. Uuden krossipyöränkin hankin. Cross-Checkille ajattelin tulevaisuutta lokasuojafiksinä.

Riisuin vaihteet, vaihdoin kammet ja voimansiirron ja lähdin ajamaan. Pyörä tuntui täysin kuolleelta. Kaupunkiajossa ajoasento oli tukala. Krossikumit painoivat, puhkeilivat ja ennen kaikkea tuntuivat sietämättömän laiskoilta. Ymmärsin että droppitankokrossarina Cross-Check kaipaa vapaaratasta ja polkua elääkseen.

Laitoin alle pistosuojatut nakkikumit ja pyörä alkoi virota. Cross-Check on aina tuntunut maantiekiekoilla eloisalta, niin nytkin. Mutta ajoasento harmitti edelleen.

Suoraa kapeaa stongaa en halunnut, koska sillä on typerä ajaa putkelta mäkiä, ja lisäksi tarvitsisin naurettavan pitkän stemmin. Ratkaisuksi löytyi laarin pohjalta nousukahvat. Nousukahvat ovat neroutta! Kaupungissa normiotteella ajoasento on valpas ja pysty, mutta pitkää matkaa voi ajaa kahvoilta, ranteet järkevässä kulmassa. Mäissä on hauskaa.

Kahvat tuntuivat kylmiltä käteen, joten kiedoin stongaan kierrätystankonauhaa fillarin edellisestä iteraatiosta. Toimii.

Cross-Check nyt.

Runko: Surly Cross-Check

Ohjainlaakeri: Cane Creek S2

Kammet: Campagnolo Chorus, 175 mm

Polkimet: 520

Kiekot: Vanha FixieInc + DT Comp + Open Pro

Eturatas: Velosolo 44t

Takarattaat: Velosolo 19t + 18t

Ketju: Skene

Kumit: Gatorskin ja Marathon Supreme

Tolppa: Syntace, kuitua!

Satula: SDG Ti-Fly, uudelleen päällystetty

Stemmi: Tunturi by Kalloy

Stonga: Ritchey Laurin laarista

Nousukahvat: Kyläsaari

Tankonauha: Lizard Skin DSP

Neljäs tunti

Kolme tuntia on helppo ajaa keskeytyksettä. Peruskuntosykkeillä energiaa riittää, jalkoihin ei satu, spurtteja voi ottaa, tuntuu pyöräilijältä.

Siksi pitää ajaa neljäs tunti.

Toinen tunti vasta. Tarkkana. Kuva: Jaakko Kangas.

Neljäs tunti on rajan ylitys. Neljännen tunnin aikana saattaa bonkata. Kroppa on käyttänyt lihasten varastoenergian. Uunissa palaa vain se mitä lenkin aikana on syönyt tai juonut, tai rasva. Rasva ei pala kovin kirkkaalla liekillä.

Jalkoihin alkaa sattua, kun lihassyyt ovat saaneet runtua.

Keskikroppa lyhistyy ja polkuajossa kuski uhkaa muuttua pyörän kuljettamaksi perunasäkiksi.

Tässä vaiheessa lenkkiä olen yleensä Länsimäessä matkalla kotiin, ja aina niin tilannetajuinen kosmos nostaa keskisormea - nenään leyhyy karkin ja pullan tuoksu Fazerilta. Tulee nälkä.

Neljäs tunti ei ole hauska, mutta hyvä se on. Sen ideana on kasvattaa rasvanpolttoliekkiä. Sen liekin pitää valaista niin ettei silmä tummu pitkässä kisassa. Neljäs tunti kertoo, missä muuri on, miten sitä voi siirtää ja miten sen yli voi livahtaa.

Aina kun energia loppuu ja joudun rämpimään spagettijaloilla mummisvauhtia kotiin, lohdutan itseäni, että ajoinpahan sentään neljännen tunnin, ja että väsymykseen ei kuole.

Mutta usein energia ei lopu. Esimerkiksi tänään Sipoonkorvessa Jaakon kanssa, kun aurinko paistoi ja oli lämmin ja vedin maksimisykkeet kohdassa 3:15 ja jaksoin vielä kotiinkin.

Harjoituspäiväkirja:
4:04, avg 135, max 172.

Työmatka kertoo

Työmatka ei ole treeniä. Se on päivän parasta aikaa, muttei treeniä.

Yhdeksän kilometriä aurinkoa, Viikin ja Vanhakaupunginlahden luontoa, linnunlaulua ja kristallinkirkasta ilmaa on liian hieno asia kirjattavaksi ylös alhaisen liikuntapyrinnön edistämisvihkoseen. Jotain työmatka silti kertoo.

Tänään se kertoi että jalat ovat väsyneet ja että voin hyvällä omatunnolla istua töissä, leppostella lounaalla ja istua töissä lisää.

Jalkojen väsymystä ei erota vastatuulesta muuten kuin katsomalla sääennustetta, mutta olen oppinut katsomaan.

Kun jalat ovat väsyneet, ylämäet eivät tunnu pyöräilemiseltä vaan ylämäiltä. Koskelantielle ilmaantuu mäkiä. Hakamäentien ramppeja ei voi kuvitella ajavansa penkistä. Matka on pitkä eikä lyhyt.

En välttämättä ole kovin treenaaja mutta olen tarkka kuuntelemaan sitä koska on parempi levätä. Ilman työmatkaa en tietäisi. Luulisin että treeni vain menee huonosti.

Pyramidi

Onneksi 2 x 5 x 2:n lisäksi on toinenkin intervalliharjoitus, jota pääni kestää: pyramidi. Valitan, sekään ei ole tieteellisesti todistettu, pyöräilijöitä ihmetekoihin kautta maailman siivittävä, täsmällisiin sykeprosentteihin pelkistyvä salakaava.

Se on vain minulle sopiva tapa kitua erilaisten kynnysarvojen molemmin puolin.

Tiedän kynnysarvoista vaikka mitä. Aerobinen kynnys sijoittuu vauhtien "reippaasti" ja "kovaa" väliin. Anaerobinen kynnys sijoittuu vauhtien "kovaa" ja "täysii" väliin. Olen usein mittauttanut kynnysarvot itselläni ajamalla reippaasti, kovaa ja täysii. Tulos on tarkka. Jaksan ajaa reippaasti pitkään ja kovaa kauemmin kuin täysii.

Koska kisoissa ajetaan sekä kovaa että täysii, harjoituksissakin kannattaa. Pyramidi on sitä varten. Näin se käy.

Lämmittele. Aja sitten vedot, joiden pituudet ovat 1, 2, 3, 4, 5, 4, 3, 2 ja 1 minuuttia. Vetojen välissä kahden minuutin palautus. Sitten yritä kotiin suihkuun ilman että bonkkaat. Voit rakentaa pyramidin myös kuuteen minuuttiin, mutta silloin et jaksa ajaa loppuminuuttia yhtä lujaa kuin alkuminuuttia eli mokasit ja hävisit.

Minuutti ajetaan täysii mutta viisi minuuttia vain kovaa. Jalat kertovat vedon puolivälissä onko vauhti sopiva. Joka vetoon pitää löytää oikea vauhti. Siksi pyramidi kehittää kunnon lisäksi päätä.

Julmuudestaan huolimatta pyramidi on psyykkisesti helppo. Siksi se sopii pehmeille vanhoille paskoille. Minuutin jaksaa täysii koska se on vain minuutti, ja seuraavat ovat helpompia. Viisi minuuttia kestää kovaa, koska ei tarvitse ajaa täysii, ja seuraavat ovat lyhyempiä.

Harjoituspäiväkirja:
1:45, sis. pyramidivedot 1-5-1

Sipoonkorpipäivä

Sipoonkorpipäivä on sellainen aurinkoinen (tai sateinen) arkipäivä, ettei mennäkään töihin vaan lähdetään Sipoonkorpeen ajamaan maastopyörää. Syödään aamiainen, laitetaan luottokamat päälle ja kannetaan fillari ulos.

Ei tarvitse erikseen suunnitella.

Sitten ajetaan Sipoonkorvessa. Tällä kertaa siellä oli hyvä. Koska siellä on aina hyvä, tarkennan. Kuivat polut olivat kuivia. Jäiset polut olivat kantavia ja röpelöisiä ja harvassa. Märät polut olivat roudassa, jopa Stormossen, vaikka meinasin pari kertaa upota polviani myöten kevätsuohon. Järvet olivat jäässä.

Lisäksi Hofgårdin lukitulla torpalla oli pari äijää isännän elkein, ja jututtamalla selvisi torpan tarina. Yksityiskäytössä mutta kansallispuiston alueella, lupa olla ainakin elokuuhun 2015. Äijät pikkupojasta juosseet niissä metsissä ja saaneet huonokuntoisen hirsitorpan käyttöoikeuden sateensuojakseen.

Kun oppii tarinat, seudusta tulee oma. Tai sitten voi tehdä ne tarinat itse, vähitellen.

Stormossen enimmäkseen kantoi. Välillä ei.

Kuukausi sitten tämä pätkä oli helpompi. Huomaa uusi vitosen stemmi.

Fiskträskin mysteerisaunalle en mennyt rantapolkua vaan jäätä.

Harjoituspäiväkirja:

4 h 30 min, avg 128

Kroppani vaivat, osa I

On säälittävää itseensä käpertymistä valittaa kroppansa vaivoja, kun on nuori, terve ja hyväkuntoinen. Isäni, terveyskeskuslääkäri, katsoisi minua alta kaikennähneiden kulmiensa, jolloin tuntisin oloni ihmeparantuneeksi ja pitäisin turpani kiinni.

Isäni ei ole täällä, joten aloitan valittamisen ja kuvittelen sen olevan opiksi ja ojennukseksi kaikille siitä, miten kroppa toimii. Aloitan vähäisimmästä vaivastani, oikeasta solisluusta, joka saattaa olla solisnivel.

Parivuotiaana putosin sängystä ja mursin solisluun. Meni pari päivää ennen kuin kukaan huomasi ja sitten se olikin luutunut. Kuusivuotiaana löin olkapääni sadevesikouruun ja mursin saman solisluun. Nukuin pari päivää, otin rennosti pari viikkoa ja sitten se olikin luutunut. Olkapää jäi toista alemmaksi muttei haitannut.

Viitisen vuotta sitten pannutin Tour de Helsingissä kasaan ilman omaa syytä. Tällä kertaa se sama solisluu meni pillun päreiksi. Ensin katsottiin pari viikkoa luutuuko. Ei luutunut, oli kipeä. Odotin leikkausta toiset pari viikkoa. Leikkaus vei kivut, hetkeksi.

En osannut olla paikallani ja levy oli ruuvattu huonosti. Se alkoi tulla ulos olkapäästä, joka oli kipeä. Odotin leikkausta pari viikkoa. Leikkaus vei taas kivut ja käsi oli stabiili, mutta haava tulehtui, ja siitäkös riemu repesi. Haavakuumetta, antibiootteja.

Tässä vaiheessa ajelin muistaakseni pari VPCX-kisaa aika hyvällä menestyksellä. Kunto oli hyvä, koska saikkarilla käsi paketissa olin juossut portaita ja polkenut kuntopyörää ja sen jälkeen saanut luvan uida ja varovasti lenkkeillä. En tiedä lasketaanko portaikot krossipyörällä varovaiseksi lenkkeilyksi. Kävin myös viikon hiihtoleirillä joka tuntui hyvältä olkapäässä.

Sitten iho katosi ja levy alkoi näkyä. Kaunista kimmellystä katsoessa lääkäri sanoi, ettei tuon näköisenä voi ympäriinsä kulkea. Uusi leikkaus. Edelleen kivuton ja toimiva käsi. Harmi vaan että bakteeri asui levyssä eikä ylläpitoantibiootteja ollut kiva syödä. Lisäksi luutuminen häiriytyi pöpöstä.

Tässä vaiheessa kävin Huippuvuorilla kolmen viikon hiihtovaelluksella ahkiota vetämässä rankoissa olosuhteissa. Olin hyvässä kunnossa ja sain luvan ampua haulikollakin, vaikka se vähän tuntui.

Reissun jälkeen, kahdeksan kuukautta murtuman jälkeen, puolen vuoden antibioottien jälkeen, levy otettiin pois, että bakteerikin lähtisi. Röntgen sanoi että ehkä luutunut, magneetti sanoi että ehkäpä ei. Minulla saattaa olla solisnivel. Ei se kovin tärkeä luu ole, nimittäin.

Opin kaksi asiaa.

1. Jos haluat pitää vahingoittuneen raajasi käyttökunnossa, käytä sitä. (Fyssarit ja lääkärit sanoivat, että jos olisin arkaillut, koipi olisi jäykkä ja surkea ja vaatisi paljon työtä.)

2. Jos haluat että murtunut raajasi paranee, älä käytä sitä. (Ainakaan ennen kuin se on yhtenä kappaleena.)

Nämä opit ovat ristiriidassa. Kukaan ei osaa sovittaa niitä yhteen, koska elämä on keskenään ristiriidassa. Keho on itsensä kanssa ristiriidassa. Minä olen ristiriitainen. Kukaan ei tiedä miten vammat kehittyvät, paitsi että yleensä ne ovat vanhemmiten vakavampia. Lääkärit eivät oikeasti tiedä mitä tehdä, potilaat vielä vähemmän.

Pitää ihan itse miettiä ja harkita, vaikka se on vaikeaa kun vetää kolme panacodia ja kolme isoa buranaa päivässä, olkapäästä näkyy metalli ja vituttaa.

Ihme kyllä solisluu ei vaivaa mitenkään, mitä nyt salilla pitää peilistä katsoa meneekö liikerata suoraan, kun solisluu haluaa oikoa. Mutta ei se kolota matalapaineella. Jos se ei ole luu vaan joustava rustopallo, aina parempi. Kun seuraavan kerran kaadun kunnolla, kuuluu bojoing.

Lisäksi viimeisin kirurgi otti ja suoristi olkapääni viimeinkin samaan tasoon. Olen parempi kuin uutena.

Harjoituspäiväkirja:
rullat 2 x 15 min + kuntosali

2 x 5 x 2

...on kiva harjoitus. Ajan sen niin että rullilla vartti, sitten kotikuntosalin paskan spinningpyörän päälle ja kahden minuutin vedot kahden minuutin palautuksilla vuorotellen penkistä ja putkelta. Loppusykettä nostan vähitellen 168 -> 182 tai jotain.

Sitten taas vartti rullia ja seuraava setti ja lopuksi vartti rullia.

Tässä kohtaa pitäisi lässyttää anaerobisista kynnysarvoista ja tutkimustuloksista ja välittömistä vaikutuksista omaan jalkaan. Paskan vitut. Ajan 2 x 5 x 2:ttä, koska se on yksi harvoista vetotreeneistä mitä pääni kestää.

Yksi minuutti tekee liian kipeää, koska tehon pitää olla kova. Kaksi minuuttia viitsin olla hengästynyt ilman että maisema vaihtuu ja on lappu rinnassa. Viisi kaksiminuuttista osaan laskea hengästyneenäkin. Kaksi settiä ei tapa jalkoja, joten jaksan pyöräillä aamupäiväksi töihin.

Koska olen vanha ja pehmeä paska, en vedä vetoja tajunnan rajalle. Sen verran saan itsestäni irti että viimeisen vedon jälkeen kädet pistelevät. Pehmeydessä on se hyvä puoli että 2 x 5 x 2:n jälkeen pyörä lentää loppupäivän. En ymmärrä miksi.

Harjoituspäiväkirja:
2 x 5 x 2 min + rullat

Tanssimessu

Krapulaisena ja selkäjumisena lauantai-iltana menin katsomaan Petri Kekoni Companyn uutta tanssiteosta Non-linear - Tanssimessu. Laskettakoon se kehonhuolloksi.

Kuva: Petri Kekoni Company.
Minunkin pitäisi venytellä kylkiä.

Seuraava kappale on taidepuhetta, sen yli voi siis hypätä.

Teos on hieno ja konsepti nerokas. Isossa tilassa viidella lavalla tapahtuu eri aikaan eri tanssi-installaatioita. Niitä voi kulkea katsomassa haluamassaan järjestyksessä. Installaatioissa on toistuvia elementtejä, jotka periaattessa antavat mahdollisuuden keskeyttää installaation katsominen hetkeksi ilman että menettää mitään. Silti katsomispaikkaa valitessa joutuu miettimään mistä pitää. Vielä enemmän joutuu miettimään tämän hetken elämysteollisuuden pirstaleisuutta, koska teoksesta saa enemmän irti jos enemmän keskittyy yhteen tai kahteen liike-installaatioon. Mitä enemmän jättää katsomatta sitä enemmän näkee.

Nyt taidekritiikki helvettiin ja takaisin vapaa-aikaan.

Tanssijoiden taidetta katsoessa tulen yleensä pakostikin miettineeksi omaa kehollisuuttani. Tanssijoille keho on työväline - siis taiteen väline. Tämä tarkoittaa että heidän treenillään tai kehollaan ei ole itseisarvoa, vain välinearvo. Ironista kyllä kehon välineellistäminen (etenkin nykytanssissa, ei aina baletissa) näyttäisi johtavan juuri sellaiseen kehoon, mitä sairas fitness-kulttuurimme pitää itseisarvoisesti tavoiteltavana.

Olen sairaan fitness-kulttuurimme kanssa samaa mieltä. Minäkin haluaisin olla notkea ja lihaksistoltani tasapainoinen sekä yhtä aikaa räjähtävä ja kestävä.

Sen sijaan olen päätynyt ajamaan pyörää. Olen kestävä mutta räjähtävyydestä ei puhettakaan. Lihaksistoni on epätasapainoinen ja kireä. Kehonhallintani on kehno paitsi pyörän päällä kivikossa. Olen kaikkea muuta kuin haluaisin.

Silti pyöräily on minulle samanlainen päämäärä kuin tanssijoille taide. Kehoni on väline, se palvelee pyöräilyä, melko huonosti mutta kuitenkin. Harmi vain että pyöräily on huono päämäärä ja itseisarvo.

On tosin hienoa ja eriskummallista, että minä, lukemisen ja viulunsoiton parissa kasvanut istumatyöläinen, pystyn ajamaan maastopyörää varsin pitkään ja melko kovaa. Hallitsen myös maastopyöräilyn muutaman teknisen erikoisalueen kelvollisesti, mikä on harjoittelun ja intohimon tulos, ja joskus antaa melkein samanlaista tyydytystä kuin taide eri muodoissaan. Kehossani on tiettyä funktionaalisuutta.

Mutta jos haluaisin eroon tästä alaselkäjumista, jos haluaisin pystyä seisomaan ja istumaan luonnollisessa asennossa, jos haluaisin olla vanhuksena kaatumatta rappusissa, minun pitäisi lopettaa pyöräily ja aloittaa astangajooga ja mennä aikuisten nykytanssikursseille ja ties mitä sellaista, mitä en osaa.

Osaan vain pyöräillä. Ja ihminen saa tyydytystä siitä mitä osaa vielä enemmän kuin oppimisesta.

Kirottu pyöräily, kun olet ottanut minut välineeksi.

Harjoituspäiväkirja:
kevyttä maastofiksailua pari tuntia

Uberto

Yleiskesäpyöräni Peacemaker alkoi rakoilla. Ryhdyin katselemaan uutta. Mieluummin 120 perällä eikä vesijohtoputkea, muuten ei väliä. Biitteriksi/yleispyöräksi, ei missikisakäyttöön eikä performance-veloiluun.

Tällainen geneerinen Uberto-ratarunko on yksivaihde.netissä ollut kiertopalkintona. Poistin sen Tampereelta ja laitoin nurkissa lojuvaa osaa kiinni. Alussa vaivasi ostokatumus enkä jaksanut panostaa, että pyörästä tulisi niin nätti kuin runko edellyttää. Ajelin rullilla ja etsin ajoasentoa. Vähitellen palikat alkoivat löytää paikkansa.

Ensin ajattelin mustaa putkiosaa, mutta kun stemmiksi laitoin lootasta tuon nätin kirkkaan ja avautuvan, niin mustaksi jäi vain tolppa. Se on 27.0 ja ostin sen ylävitosesta eurolla. Luotettava Shimano-keskiö löytyi Rafulta ja kapoisen Gatorskinin taakse vaihdoin Samulilta.

Kasatessa huomasin, että Noodle-tankoni on taipunut. Joko sillä on kilometrit täynnä tai sitten on tapahtunut kauheuksia joista en onneksi ole tietoinen.

Kevään mittaan olen ajanut tällä pari pidempää lenkkiä ja kaupunkiajoa. Ajotuntuma on entiseen Peacemakeriini verrattuna yllättävän samanlainen. Ei yltiöhätäinen tai kova, vaan eloisa ja mukava. Pykälää laadukkaampi runko, pykälää huonommat putkiosat.

Harmi että loppujen lopuksi tämä on minulle sentin pari liian matala. Periaatteessa asento on ok, mutta kyse on fiiliksestä. Ajelen kevättä eteenpäin, katselen uutta runkoa ja myyn tämän hankintahintaan eteenpäin, jos emme ala tulla toimeen.

Runko ja keula: Ubertoksi tarroitettu geneerinen ratapyörä, 531 Professional, Zeuksen muhvit
Kiekot: Openpro, DT Comp, Miche
Kumit: Ultremo ZX, Gatorskin
Ohjainlaakeri: Joku Campa, alakooli oli pykältynyt, otin häkin pois ja laitoin kuulia täyteen
Stemmi: Kirkas ja suutaan aukova nätti no-name
Stonga: Nitto Noodle, taipunut
Tankonauhat: Mustat
Keskiö: Tämä oli vastoin myyntipuheita 70 mm leveä britti. Shimano UN-52, 107 mm
Kammet: Campa Chorus Record
Eturatas: 47t Velosolo, sisäpaikalla, ketjulinja just 42 mm
Takaratas: Joku 18t
Ketju: skene, ajettu
Polkimet: 540
Satulatolppa: .243 Racing, logo tussattu (!), maksoi euron
Satula: Uskollinen SDG TiFly C.

Kotipolut

Minulla on täällä Hertsikassa kotipolut. Ne alkavat 50 metriä ovelta ja vievät mikä minnekin.

Kun asuin Kalliossa minulla ei ollut kotipolkuja. Oli Keskuspuisto ja siirtymää. Se tarkoitti huonoa elämänlaatua mutta hyviä alku- ja loppulämpöjä. Vaihdan koska tahansa hyvään elämänlaatuun ja huonoon lämmittelyyn.

Yksi kotipolkuni vie näköalapaikalle josta voi katsoa lumenkaatopaikkaa ja kauriita ja siitä alas ulkoiluväylän vierustoja Kivinokkaan. Siellä on vakiolenkki jota tekee mieli ajaa usein nyt kun se ei vielä ole asuinalue.

Toinen kotipolkuni vie latupohjille ja röllimetsään ja SDP:n vanhoille sikiämisalueille ja Hertsikan VPCX-radalle. Siellä voi ajaa maastovetoja.

Kolmas kotipolku on viekas. Se vie kalliobaanojen kautta Hertsikan hopan alarinteille ja valleille ja siitä alas metsän läpi siihen pallomeriylämäkeen jonka tänään ajoin ylös ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen lasken ulkoiluväylälle ja polkua vanhalle junaradalle, jonka reunalla ratapölkyn ylösajo onnistuu vain kuivalla.

Sitten Viikintien yli Hallainvuoren enskabaanoille, se lasketaan tekniikkatreeniksi, ja silmät vuotamaan saavan alamäen jälkeen puolittaista siirtymää Kivikkoon.

Sielläkin on VPCX-rata, mutta myös kärrypolkua ja tekniikkapolkua ja tykkipolkua ja vaikka mitä, ja sitten olen jo Pallotiellä, mistä pääsee Porvoonväylän vierustan polulle. Se vie tallottuja neulas- ja juurakkopolkuja Länsimäen koululle, ja sitten kannattaakin jo saman tien suunnata pumppaamon kautta kehälle ja kehän yli, jolloin lenkki muuttuu eeppiseksi.

Ja kun kerran olen jo kehän yli, voin ajaa Susirajalle ja siitä Stora dammenin hienoille poluille, ja sitten olen Sipoonkorvessa. Landbohon pääsee kolmea hyvää reittiä ja muutamaa huonoa.

Sitten on jo kiire äidin syntymäpäiväillalliselle Kallioon. Pitää ottaa loppu maantiesiirtymänä vastatuuleen pakkasessa, mutta ei se haittaa.

Koska minulla on kotipolut, jotka vievät mihin vain. Ja koska ajoin sen pallomeriylämäen ylös.

Harjoituspäiväkirja:
sekalenkki 2:30